Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 19. lyhty.
Tapsamobiilin takalamput ovat olleet hajalla pari viikkoa. Ainakin! Silloin ystävällinen kanssa-asiakas lähi-Lidlistä tuli kertomaan, että autoni takavalot eivät pala. Kiitin tiedosta, ja päätin hetimmiten korjata ne. Siitä on siis kaksi viikkoa.
No olihan auto toki useita päiviä telakallakin tässä välissä, mutta tänään sain aikaiseksi - 19. päivän suoritukseksi - tehdä asialle jotakin. Ajoin kiesit työpaikkani parkkikellariin, avasin kotelot ja kaivoin toisen sammuneista polttimoista esille. Se mukanani lampsin jalkaisin lähibensikselle uusia ostamaan. Ei ihan samoja löytynyt, mutta melkein.
Palasin takaisin, vaihdoin toisen lampuista - vähän tarvitsi väkivaltaa, se kun ei aivan sopinut kantaansa. Eikä se uusi lamppu sitten syttynytkään, harmistuksen hanhihäkki. (Syy ei kuitenkaan ollut siinä, että lamput olivat vähän erilaisia). Seuraavaksi tarkistin sulakkeet. Niiden etsimiseen menikin tovi. Ehdin turhaan purkaa pari sulakerasialta näyttävää koteloa kojelaudan alta, ennen kuin äkkäsin oikean rasian konepellin alta. Mutta ei niistäkään mikään ollut kärähtänyt. Mikä nyt neuvoksi Niskavuori?
Kotikonstit kun loppuvat, niin turvaudutaan ammattilaisten apuun. Ajelin pimeällä biililläni taas Konalaan (onneksi jarruvalot sentään toimivat, jotta ei se reissu nyt niin hirmu vaarallinen ollut), bongaileman korjaamoja. Pari sopivan näköistä pajaa löytyikin. Kiinnihän ne jo olivat, mutta soittelen maanantaiaamuna, jos vaikka heti aamusta saisin menopelin menokelpoiseksi.
Romuista autoista tuli mieleeni pieni muistelo. Ostin 18-vuotiaana Hirmuisen 1.9 l Asconan. Se oli aina rikki ja muutenkin varsinainen viritelmä. Purin sen konepellin alustan pariin kertaan silkkaa uteliaisuuttani, ja korjailin kuin MacGyver ikään. Jossakin vaiheessa kojelauta oli kokonaisen viikon irti paikoiltaan, ja esimerkiksi ratti oli tuolloin sidottu kiinni narulla. Virranjakajan pyörtimen korvasin eräälle reissulle huopanaulalla. Kerran irrotin raidetangot etupäästä, kun en päässyt muuten käsiksi pakosarjoihin. Tuloksena oli, että eturenkaissa aurauskulma muuttuu parin asteen harauskulmaksi. Ajo yli 60 km/h nopeuksissa oli kuin marmorikuulilla luistelua. Ja vain kerran sain sakkoja ajokelvottomalla ajoneuvolla ajamisesta. Silloin siinä oli sentään vielä katsastuskin voimassa. Muut kun tyytyivät karvanoppiin, niin minä viritin Asconaan sisälle punaiset pornohalogeenivalot.
Jaa jaa, Hirmusta riittää juttuja useampaankin merkintään. Palailen asiaan tuonnempana.
perjantai 19. joulukuuta 2008
tiistai 16. joulukuuta 2008
Unta kuulaan
Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 16. höyhentyyny.
Meillä on töissä meneillään jonkinlainen Voi hyvin –kampanja. Yhtenä teemana on aivojen hyvinvointi. Aivojen hyvinvointia tutkiva konsultti piti luennon, josta en sinänsä kauheasti muista. Mutta hän neuvoi ensimmäisen tunnin aikana ainakin neljällä eri tavalla, että nukkukaa tarpeeksi. Se on parasta mitä voitte aivoillenne tehdä. Shakinpeluu on hyvästä myös, mutta tärkeämpää on levätä. Jatkuva dokaaminen on pahasta, mutta jatkuva valvominen on vielä pahempaa.
Niinpä otin opikseni ja lisäsin yöuniini tunnin. Hetkeksi. Nyt jo on ote alkanut lipsua. 16. päivän suorituksekseni korjaan unirytmini uudelleen. Aion vuoden loppuun saakka olla nukkumassa saman vuorokauden aikana, kuin olen herännytkin. Vain jouluaatto tehköön poikkeuksen.
Unen saannin varmistan kehittämällä nukkumaanmenoon rutiineja. Kofeiiniton teekupponen laitetaan porisemaan puoli kaksitoista, jne. Saa nähdä mitä muuta keksin, hampaiden harjausta kellon tarkkuudella?
Meillä on töissä meneillään jonkinlainen Voi hyvin –kampanja. Yhtenä teemana on aivojen hyvinvointi. Aivojen hyvinvointia tutkiva konsultti piti luennon, josta en sinänsä kauheasti muista. Mutta hän neuvoi ensimmäisen tunnin aikana ainakin neljällä eri tavalla, että nukkukaa tarpeeksi. Se on parasta mitä voitte aivoillenne tehdä. Shakinpeluu on hyvästä myös, mutta tärkeämpää on levätä. Jatkuva dokaaminen on pahasta, mutta jatkuva valvominen on vielä pahempaa.
Niinpä otin opikseni ja lisäsin yöuniini tunnin. Hetkeksi. Nyt jo on ote alkanut lipsua. 16. päivän suorituksekseni korjaan unirytmini uudelleen. Aion vuoden loppuun saakka olla nukkumassa saman vuorokauden aikana, kuin olen herännytkin. Vain jouluaatto tehköön poikkeuksen.
Unen saannin varmistan kehittämällä nukkumaanmenoon rutiineja. Kofeiiniton teekupponen laitetaan porisemaan puoli kaksitoista, jne. Saa nähdä mitä muuta keksin, hampaiden harjausta kellon tarkkuudella?
maanantai 8. joulukuuta 2008
Isänmaa kutsuu
Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 8. Suomen lippu.
Lähden viikoksi sotaan. Odotattehan ikuisesti jos en palaa koskaan...
eiku miten se nyt meni. Koski 08, TJ 8.
Lähden viikoksi sotaan. Odotattehan ikuisesti jos en palaa koskaan...
eiku miten se nyt meni. Koski 08, TJ 8.
sunnuntai 7. joulukuuta 2008
Anna mulle piiskaa
Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 7. piiska.
Mitä Joulupukki tuo kiltille scifistille? Piiskaa! Nimittäin mattopiiskaa. Minulla ei ollut sellaista, joten jouduin tamppaaman mattoni (7. päivän suoritus) harjanvarrella.
Ei uskoisi, mikä tomu niistä lähti. Kaksi mattoa, 80 cm leveitä, toinen 180 cm ja toinen 150 cm pitkä. Käärin ne yhteen rullaan ja kannoin mattotelineelle. Jo rullaa avatessani aloin aavistaa miten paljon törkyä niissä olikaan. Sitä mukaa kun vedin pötkylää auki, loppurullasta tupsahti pölypilvi kuin merirosvokanuunasta ikään. Ja voi sitä pölyn määrää, kun vihdoin aloitin varsinasen paukuttamisen.
Aivan hävetti ajatuskin, miten naapurit katsoivat ikkunasta, kuinka se yläkerran outo hämy virittää mattotelineellä nuotiota. Paksu savu nousee jo! Piiskasin matot kuitenkin loppuun. Musta takkini oli homman jäljiltä ihan harmaa. Pakko se on uskoa, imuri ei puhdista mattoja kuin ihan pinnasta. Tamppauksesta tulee vastedes osa rutiinejani. Eihän homma oikeasti vienyt tuollaisten pikkumattojen kanssa lattialta lattialle kuin ehkä varttitunnin.
Kävin myös toistamiseen uimassa. Nyt oli meno ihan eri planeetalla, kuin viimeksi. Kuin Drexelin vesimaailmassa. Ensimmäisen kerran räpiköinti oli enää vain paha muisto. Laitoin altaaseen mennessäni varmuudeksi jonkinlaisen kelluntavyön, tai mikä lie se olikaan, ympärilleni. Sen turvin saatoin uida täysin rennosti. Eikä mennyt montaa allasväliä, kun uinti loksahti itsestään taas vanhaan tuttuun rytmiinsä. Hapen haukkomisesta ei ollut enää tietoakaan. Kelluntavyö muuttui ylimääräiseksi vedenvastukseksi, saatoin heittää sen altaanreunalle.
Kyse ei alunperinkään oikeasti ollut hapenoton heikkoudesta, vaan jännittämisen tuomasta eräänlaisesta hyperventiloinnista. En viimeksi malttanut puhaltaa uloshengityksessä keuhkojani tyhjäksi, kun oli niin hätä vetää lisää ilmaa sisuksiin. Eihän sellaisesta tule kuin happivajausta. Nyt, kun sain vanhan tutun rytmin päälle, uinti sujui kuin entisaikaan.
Kuntoni on toki heikko, joten jouduin pitämään lyhyitä taukoja aina edestakaisen allasvälin jälkeen, mutta se on ihan normaalia. Uintinopeuteni on edelleen aika reipas (tauot tietty hidastavat kokonaisuutta), mutta nyt kuntoilu tuntui siellä missä pitääkin, lihaksistossa, ei keuhkoissa. Saatoin uida itseni uuvuksiin ilman haukkomista. Tuli tosi mahtava olo, ei ihme että tätä joskus harrastin enemmänkin. Ja takuulla tästä vielä jatkan.
Mitä Joulupukki tuo kiltille scifistille? Piiskaa! Nimittäin mattopiiskaa. Minulla ei ollut sellaista, joten jouduin tamppaaman mattoni (7. päivän suoritus) harjanvarrella.
Ei uskoisi, mikä tomu niistä lähti. Kaksi mattoa, 80 cm leveitä, toinen 180 cm ja toinen 150 cm pitkä. Käärin ne yhteen rullaan ja kannoin mattotelineelle. Jo rullaa avatessani aloin aavistaa miten paljon törkyä niissä olikaan. Sitä mukaa kun vedin pötkylää auki, loppurullasta tupsahti pölypilvi kuin merirosvokanuunasta ikään. Ja voi sitä pölyn määrää, kun vihdoin aloitin varsinasen paukuttamisen.
Aivan hävetti ajatuskin, miten naapurit katsoivat ikkunasta, kuinka se yläkerran outo hämy virittää mattotelineellä nuotiota. Paksu savu nousee jo! Piiskasin matot kuitenkin loppuun. Musta takkini oli homman jäljiltä ihan harmaa. Pakko se on uskoa, imuri ei puhdista mattoja kuin ihan pinnasta. Tamppauksesta tulee vastedes osa rutiinejani. Eihän homma oikeasti vienyt tuollaisten pikkumattojen kanssa lattialta lattialle kuin ehkä varttitunnin.
Kävin myös toistamiseen uimassa. Nyt oli meno ihan eri planeetalla, kuin viimeksi. Kuin Drexelin vesimaailmassa. Ensimmäisen kerran räpiköinti oli enää vain paha muisto. Laitoin altaaseen mennessäni varmuudeksi jonkinlaisen kelluntavyön, tai mikä lie se olikaan, ympärilleni. Sen turvin saatoin uida täysin rennosti. Eikä mennyt montaa allasväliä, kun uinti loksahti itsestään taas vanhaan tuttuun rytmiinsä. Hapen haukkomisesta ei ollut enää tietoakaan. Kelluntavyö muuttui ylimääräiseksi vedenvastukseksi, saatoin heittää sen altaanreunalle.
Kyse ei alunperinkään oikeasti ollut hapenoton heikkoudesta, vaan jännittämisen tuomasta eräänlaisesta hyperventiloinnista. En viimeksi malttanut puhaltaa uloshengityksessä keuhkojani tyhjäksi, kun oli niin hätä vetää lisää ilmaa sisuksiin. Eihän sellaisesta tule kuin happivajausta. Nyt, kun sain vanhan tutun rytmin päälle, uinti sujui kuin entisaikaan.
Kuntoni on toki heikko, joten jouduin pitämään lyhyitä taukoja aina edestakaisen allasvälin jälkeen, mutta se on ihan normaalia. Uintinopeuteni on edelleen aika reipas (tauot tietty hidastavat kokonaisuutta), mutta nyt kuntoilu tuntui siellä missä pitääkin, lihaksistossa, ei keuhkoissa. Saatoin uida itseni uuvuksiin ilman haukkomista. Tuli tosi mahtava olo, ei ihme että tätä joskus harrastin enemmänkin. Ja takuulla tästä vielä jatkan.
lauantai 6. joulukuuta 2008
Kuudes päivä
Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 6. Samu Sirkan joulutervehdys.
Hankin joitakin kuukausia sitten kakkostelkkarin, josta oli tarkoitus tulla lapsille oma DVD telkku. Ihan sitä varten, että ei tulisi riitoja katselusta. Toista tv-kanavaa sillä ei saanut katsottua, koska ensinnäkään minulla ei ole toista digiboxia, ja toisekseen talon johdotus on aika vanhaa, ja vain yhteen huoneeseen tulee antenniverkko.
Verkon laajennus ei sinänsä olisi kuin johdon oston päässä, minulla on vanhastaan jakorasia ja jopa signaalinvahvistin varastossa. Mutta kun se telkku ei oikein mahtunut mihinkään. Niinpä päivän 6. suorituksena vein sen kaverilleni, jolle on siitä paremmin hyötyä.
Omassa asunnossani tilan vapautuminen on vallan mainiota. Tuli samalla vähän vahingossa siivottuakin. Vaikka uskonkin, että asuntoni on normaalistikin siistimpi, kuin poikamiesasunnot yleensä.
Hrmm… huomenna tamppaan ne matot, jos ei kokopäivää sada.
Hyvää Itsenäisyyspäivää blogini lukijoille.
Hankin joitakin kuukausia sitten kakkostelkkarin, josta oli tarkoitus tulla lapsille oma DVD telkku. Ihan sitä varten, että ei tulisi riitoja katselusta. Toista tv-kanavaa sillä ei saanut katsottua, koska ensinnäkään minulla ei ole toista digiboxia, ja toisekseen talon johdotus on aika vanhaa, ja vain yhteen huoneeseen tulee antenniverkko.
Verkon laajennus ei sinänsä olisi kuin johdon oston päässä, minulla on vanhastaan jakorasia ja jopa signaalinvahvistin varastossa. Mutta kun se telkku ei oikein mahtunut mihinkään. Niinpä päivän 6. suorituksena vein sen kaverilleni, jolle on siitä paremmin hyötyä.
Omassa asunnossani tilan vapautuminen on vallan mainiota. Tuli samalla vähän vahingossa siivottuakin. Vaikka uskonkin, että asuntoni on normaalistikin siistimpi, kuin poikamiesasunnot yleensä.
Hrmm… huomenna tamppaan ne matot, jos ei kokopäivää sada.
Hyvää Itsenäisyyspäivää blogini lukijoille.
Enemmän tissejä kuin Tähtivaeltajassa
Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 5. piirustustussi.
Hoidin 5. päivän suoritukseksi rästiin jäänyttä Maketin albumin markkinointia. Niiden yksityiskohtia en julkisesti halua esitellä, mutta se voitaneen sanoa, että esimerkiksi Espoon kirjastoista albbari tulee lähiaikoina löytymään.
Albbaria on muutenkin myynnissä. Tuon sovittuihin scifitilaisuuksiin tai toimitan postitse. Ilmoitelkaa minulle. 10 € kappale + 2 € jos postitetaan.
Maketin – Makea mahan täydeltä
Legendaarisen Julkku- ja Escapepiirtäjän Markku Salosen uran varrelta kerätty 58 s. albumillinen scifi- ja fantasiasarjakuvaa ja pilapiirroksia.
Uusinta uutta – hervoton satiiri TV-sarjasta Safiiri ja Teräs
Ikimuistettavia paloja Julkusta vuosien takaa
Lisäksi mm.
-uran alkuajoilta, pitkä Nix-Outlive 1977
-Mike Sewage lyhäreitä 1988-1992
-kaikkien aikojen ROPE-sarjakuva Peluri 1988
-Antero Tappaja-asteroidi 2005
-parapsykologinen trilleri Haamu vs. Medio Corps
-Stendek: Pitkä-Horst yllättää (Vihdoinkin, kuka on Stendek!)
ja paljon muuta 50-vuotta täyttävän piirtäjän juhla-albumista.
Vain valikoiduista sarjakuvaliikkeistä
ja tilaamalla tapio. ranta-aho (miu) pp. inet. fi
10 € ja postitse toimitettaessa + 2 €. Tuon myös
sopimuksen mukaan Helsingin scifi- tai sarjakuvatapahtumiin. Tätä et löydä marketeista.
Kustantaja Espoon science ficion- ja fantasiaseura ESC
Nappaa omasi ennen kuin sinut napataan.
Hoidin 5. päivän suoritukseksi rästiin jäänyttä Maketin albumin markkinointia. Niiden yksityiskohtia en julkisesti halua esitellä, mutta se voitaneen sanoa, että esimerkiksi Espoon kirjastoista albbari tulee lähiaikoina löytymään.
Albbaria on muutenkin myynnissä. Tuon sovittuihin scifitilaisuuksiin tai toimitan postitse. Ilmoitelkaa minulle. 10 € kappale + 2 € jos postitetaan.
Maketin – Makea mahan täydeltä
Legendaarisen Julkku- ja Escapepiirtäjän Markku Salosen uran varrelta kerätty 58 s. albumillinen scifi- ja fantasiasarjakuvaa ja pilapiirroksia.
Uusinta uutta – hervoton satiiri TV-sarjasta Safiiri ja Teräs
Ikimuistettavia paloja Julkusta vuosien takaa
Lisäksi mm.
-uran alkuajoilta, pitkä Nix-Outlive 1977
-Mike Sewage lyhäreitä 1988-1992
-kaikkien aikojen ROPE-sarjakuva Peluri 1988
-Antero Tappaja-asteroidi 2005
-parapsykologinen trilleri Haamu vs. Medio Corps
-Stendek: Pitkä-Horst yllättää (Vihdoinkin, kuka on Stendek!)
ja paljon muuta 50-vuotta täyttävän piirtäjän juhla-albumista.
Vain valikoiduista sarjakuvaliikkeistä
ja tilaamalla tapio. ranta-aho (miu) pp. inet. fi
10 € ja postitse toimitettaessa + 2 €. Tuon myös
sopimuksen mukaan Helsingin scifi- tai sarjakuvatapahtumiin. Tätä et löydä marketeista.
Kustantaja Espoon science ficion- ja fantasiaseura ESC
Nappaa omasi ennen kuin sinut napataan.
torstai 4. joulukuuta 2008
Neljäntenä päivänä lukemaan
Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 4. kirja.
Minun tulee luettua aivan käsittämättömän vähän, etenkin huomioon ottaen harrastukseni. Mutta sen verran taidan olla ADHD, että minun on vaikeaa keskittyä kirjan mittaiseen haasteeseen.
Toisaalta keskustelin aiheesta yhden tutun psykiatrin kanssa (siis ihan small talkia oluen ääressä ;), hänellä on samanlainen ongelma. Hän tiesi kertoa, että lukeminen on aivoille kaksivaiheinen prosessi, ja aivojen tavat suoriutua niistä poikkeavat kovasti toisistaan. Ensinnäkin aivojen pitää tunnistaa kirjaimet lauseiksi, ja toiseksi ymmärtää lauseiden sisältö. Ja näiden yhteensovittamisesta niitä eroja löytyy.
Nopeat lukijat pystyvät prosessoimaan molempia simultaanisti, eli tekstin ja sen sisällön ymmärtäminen tapahtuu samanaikaisesti. Tällaiset ihmiset voivat lukea varsin häiriintymättä melkein missä vain. Kun taas toisilla (kuten minulla) nämä eivät tapahdu lainkaan samanaikaisesti. Ensin aivot tunnistavat tekstin, ja sen JÄLKEEN vielä selvittävät tekstin sisällön. Ensinnäkin lukeminen on hitaampaa. Toiseksi (ja tämä on se pahempi) lukurytmi häiriintyy tavattoman helposti, ajatus karkaa pienestäkin virikkeestä, ja kertomuksen sisältöön uppoaminen jää helposti vallan pinnalliseksi. Joskus unohdunkin mekaanisesti lukemaan tekstiä sivutolkulla, ilman että ymmärrän sitä lainkaan. Muutenkin hidasta lukemista pitää sitten toistaa hyppäämällä tarpeeksi monta sivua takaisinpäin. Lukeminen on haaste sekä lukijalle, että myös kirjalle, jonka todella täytyy jatkuvasti lunastaa paikkansa lukijan kourassa. Toisaalta hyvä kirja vastaavasti sitten palkitseekin ruhtinaallisesti.
No tätä yhteensovitusta voi kyllä lukemalla harjoittaa. Niinpä aionkin luukun 4. toimeksi tarttua yhteen aivan erityiseen kirjamessuilta hankittuun kirjaan, johon pääsyä olen kyllä varsin innolla jo odotellutkin; Tiina Raevaaran ”Eräänä päivänä tyhjä taivas”.
Ja vielä ennen kuin vuosi vaihtuu, aion nautiskella muutakin uutta kotimaista, Jani Saxellin ”Huomispäivän vartijat” ja J. Pekka Mäkelän ”Nedut” odottavat seuraavina. Kolme kirjaa kuussa on minulle (etenkin kesäloman ulkopuolella) varsin harvinaista.
Minun tulee luettua aivan käsittämättömän vähän, etenkin huomioon ottaen harrastukseni. Mutta sen verran taidan olla ADHD, että minun on vaikeaa keskittyä kirjan mittaiseen haasteeseen.
Toisaalta keskustelin aiheesta yhden tutun psykiatrin kanssa (siis ihan small talkia oluen ääressä ;), hänellä on samanlainen ongelma. Hän tiesi kertoa, että lukeminen on aivoille kaksivaiheinen prosessi, ja aivojen tavat suoriutua niistä poikkeavat kovasti toisistaan. Ensinnäkin aivojen pitää tunnistaa kirjaimet lauseiksi, ja toiseksi ymmärtää lauseiden sisältö. Ja näiden yhteensovittamisesta niitä eroja löytyy.
Nopeat lukijat pystyvät prosessoimaan molempia simultaanisti, eli tekstin ja sen sisällön ymmärtäminen tapahtuu samanaikaisesti. Tällaiset ihmiset voivat lukea varsin häiriintymättä melkein missä vain. Kun taas toisilla (kuten minulla) nämä eivät tapahdu lainkaan samanaikaisesti. Ensin aivot tunnistavat tekstin, ja sen JÄLKEEN vielä selvittävät tekstin sisällön. Ensinnäkin lukeminen on hitaampaa. Toiseksi (ja tämä on se pahempi) lukurytmi häiriintyy tavattoman helposti, ajatus karkaa pienestäkin virikkeestä, ja kertomuksen sisältöön uppoaminen jää helposti vallan pinnalliseksi. Joskus unohdunkin mekaanisesti lukemaan tekstiä sivutolkulla, ilman että ymmärrän sitä lainkaan. Muutenkin hidasta lukemista pitää sitten toistaa hyppäämällä tarpeeksi monta sivua takaisinpäin. Lukeminen on haaste sekä lukijalle, että myös kirjalle, jonka todella täytyy jatkuvasti lunastaa paikkansa lukijan kourassa. Toisaalta hyvä kirja vastaavasti sitten palkitseekin ruhtinaallisesti.
No tätä yhteensovitusta voi kyllä lukemalla harjoittaa. Niinpä aionkin luukun 4. toimeksi tarttua yhteen aivan erityiseen kirjamessuilta hankittuun kirjaan, johon pääsyä olen kyllä varsin innolla jo odotellutkin; Tiina Raevaaran ”Eräänä päivänä tyhjä taivas”.
Ja vielä ennen kuin vuosi vaihtuu, aion nautiskella muutakin uutta kotimaista, Jani Saxellin ”Huomispäivän vartijat” ja J. Pekka Mäkelän ”Nedut” odottavat seuraavina. Kolme kirjaa kuussa on minulle (etenkin kesäloman ulkopuolella) varsin harvinaista.
keskiviikko 3. joulukuuta 2008
Kolmannen päivän taidepäljäys
Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 3. kumiankka.
Ostin jonkin aikaa sitten vanhan rikkinäisen lasten kuvakirjan (kooltaan vajaa A3) vuodelta 1937. Kirjassa on kaikki sivut irti, ja yksi jopa puuttuu. Mutta kuvat ovat kokosivun kokoisia upeita maalauksia. 3. päivän puuhasteluksi kehystin ja ripustin seinälle yhden. Siinä Setä Aaron istuu huonelaivansa kannella löyhimässä ja päivää paistattelemassa.
Jos ovat kuvat upeita, niin ovat kyllä väritkin. Kirkkaita, jopa räikeitä, kuin juuri olisi maalattu. Ei tällaisia tänä päivänä enää tehdä, kun kaikki nillittävät kunnollisten väriaineiden (elohopeasulfidien, arseeniasetaattien ja lyijykarbonaattien) mukamas vaarallisuudesta. Pyh sanon minä.
Asetin kuvan toisen vanhan kuvatuksen viereen. Se on Seura -lehden takakansi lokakuulta 1936. Siinä on sarjallinen kuvia, jotka kertovat äkkipikaisesta herra Lampisesta.
Jos olette joskus ihmetelleet, miksi Akulla on merimiesasu, niin tässä kuvassa on selitys. Aku asui ihan ensimmäisissä esiintymissään asuntolaivassa, tai "huonelaivassa", kuten kuvateksti kertoo. Nämä kaksi kuvaa lienevät Akun ensimmäiset painetut esiintymiset Suomessa. Piirroselokuva "Viisas Kana Kananen" (1934) on saattanut pyöriä teattereissa ennen näitäkin.
Ostin jonkin aikaa sitten vanhan rikkinäisen lasten kuvakirjan (kooltaan vajaa A3) vuodelta 1937. Kirjassa on kaikki sivut irti, ja yksi jopa puuttuu. Mutta kuvat ovat kokosivun kokoisia upeita maalauksia. 3. päivän puuhasteluksi kehystin ja ripustin seinälle yhden. Siinä Setä Aaron istuu huonelaivansa kannella löyhimässä ja päivää paistattelemassa.
Jos ovat kuvat upeita, niin ovat kyllä väritkin. Kirkkaita, jopa räikeitä, kuin juuri olisi maalattu. Ei tällaisia tänä päivänä enää tehdä, kun kaikki nillittävät kunnollisten väriaineiden (elohopeasulfidien, arseeniasetaattien ja lyijykarbonaattien) mukamas vaarallisuudesta. Pyh sanon minä.
Asetin kuvan toisen vanhan kuvatuksen viereen. Se on Seura -lehden takakansi lokakuulta 1936. Siinä on sarjallinen kuvia, jotka kertovat äkkipikaisesta herra Lampisesta.
Jos olette joskus ihmetelleet, miksi Akulla on merimiesasu, niin tässä kuvassa on selitys. Aku asui ihan ensimmäisissä esiintymissään asuntolaivassa, tai "huonelaivassa", kuten kuvateksti kertoo. Nämä kaksi kuvaa lienevät Akun ensimmäiset painetut esiintymiset Suomessa. Piirroselokuva "Viisas Kana Kananen" (1934) on saattanut pyöriä teattereissa ennen näitäkin.
tiistai 2. joulukuuta 2008
Päivä kaksi
Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 2. värikäs uimarengas.
Sain puolitoistavuotta sitten nipun liikuntaseteleitä. Niiden käyttöaika loppuu tämän vuoden kuluessa.
2. päivän suorituksena meninkin Tapiolan uimahalliin, ostin seteleillä 10 x sarjalipun ja kävin päälle vielä uimassa.
Vaan kylläpä minulla on heikko kunto. Happi loppui ensimmäisen kerran jo 10 metrin kohdalla. Oli pakko tarrautua altaanreunaan ja pysähtyä huohottamaan. Hapenottokykyni on aivan nollassa. Ja minulla kun on vielä se ongelma, että minä en kellu (uskokaa pois, minä en kellu, normaalit ihmiset kyllä kelluu), joten joudun pysyttelemään liikkeellä pinnalla pysyäkseni. Vuosien uimatauon jälkeen eivät lihakset oikein toimineet niin koordinoidusti, kuin takavuosina ja homma meni ihan räpiköinniksi.
Ihan muutama vuosi (no kymmenen vuotta) sitten tapasin käydä kerran pari viikossa vetäisemässä uimahallissa reilun kilsan lenkkejä ruokatuntisin ja viikonloppuisin. Aloitin kilsan lenkeillä, mutta kun uimataidon myötä uinti itsestään nopeutui, ja treeni tavallaan helpottui, niin päätinkin uida puolen tunnin lenkkejä. Pituutta kertyi loppuajasta 1100-1200 m. Ei mitään huippu-urheilijan tuloksia, mutta tavalliselle sohvaperunalle aika mukavasti. Ja nuo lenkit olivat vielä virkistäviä!
Onneksi tänäänkin loppuajasta vähän suoritus/hengitysrytmi alkoi löytyä, ja pääsin läpi 25 m allasvälin kerrallaan. En kyllä yhteensä montaa väliä saanut kasaan. Ennen ensikertaa (vielä tällä viikolla) teen jokin hapenottotreenin muualla. Onneksi hapenotto lienee asia, joka kaikkein nopeimmin nollasta nousee ylös. Ainakin nopeammin kuin lihaskunto. Ja ensikerralla menen myös vähemmän ruuhka-aikaan. Oli iltapäivästä kello 18 aivan täyteen ammuttu halli. Teki varmasti oman stressinsä väistellä mummoja ja pikkulapsia.
Huomenna taas ihan jotakin muuta.
Sain puolitoistavuotta sitten nipun liikuntaseteleitä. Niiden käyttöaika loppuu tämän vuoden kuluessa.
2. päivän suorituksena meninkin Tapiolan uimahalliin, ostin seteleillä 10 x sarjalipun ja kävin päälle vielä uimassa.
Vaan kylläpä minulla on heikko kunto. Happi loppui ensimmäisen kerran jo 10 metrin kohdalla. Oli pakko tarrautua altaanreunaan ja pysähtyä huohottamaan. Hapenottokykyni on aivan nollassa. Ja minulla kun on vielä se ongelma, että minä en kellu (uskokaa pois, minä en kellu, normaalit ihmiset kyllä kelluu), joten joudun pysyttelemään liikkeellä pinnalla pysyäkseni. Vuosien uimatauon jälkeen eivät lihakset oikein toimineet niin koordinoidusti, kuin takavuosina ja homma meni ihan räpiköinniksi.
Ihan muutama vuosi (no kymmenen vuotta) sitten tapasin käydä kerran pari viikossa vetäisemässä uimahallissa reilun kilsan lenkkejä ruokatuntisin ja viikonloppuisin. Aloitin kilsan lenkeillä, mutta kun uimataidon myötä uinti itsestään nopeutui, ja treeni tavallaan helpottui, niin päätinkin uida puolen tunnin lenkkejä. Pituutta kertyi loppuajasta 1100-1200 m. Ei mitään huippu-urheilijan tuloksia, mutta tavalliselle sohvaperunalle aika mukavasti. Ja nuo lenkit olivat vielä virkistäviä!
Onneksi tänäänkin loppuajasta vähän suoritus/hengitysrytmi alkoi löytyä, ja pääsin läpi 25 m allasvälin kerrallaan. En kyllä yhteensä montaa väliä saanut kasaan. Ennen ensikertaa (vielä tällä viikolla) teen jokin hapenottotreenin muualla. Onneksi hapenotto lienee asia, joka kaikkein nopeimmin nollasta nousee ylös. Ainakin nopeammin kuin lihaskunto. Ja ensikerralla menen myös vähemmän ruuhka-aikaan. Oli iltapäivästä kello 18 aivan täyteen ammuttu halli. Teki varmasti oman stressinsä väistellä mummoja ja pikkulapsia.
Huomenna taas ihan jotakin muuta.
maanantai 1. joulukuuta 2008
Elämän makuinen joulukalenteri - 1. päivä
Imaginaarisesta joulukalenteristani luukusta 1. löytyy avaamaton lahjapaketti.
Aloitan Tapsan elämän makuisen joulukalenterin. Teen joka päivä jotakin oman elämäni kannalta positiivista, joka on vain aina jäänyt tekemättä. Isoa tai pientä, ajankohtaista tai "öh" ikuista.
Joulukuun ekaa päivää on jäljellä vain 39 minuuttia, joten ekan keksimiseen on jo kiiru. Hmm, vähän menee köyhäksi alku, mutta joka tapauksessa paketoin vielä tänään joululahjat, jotka jo suurimaksi osaksi on hankittu (ensimmäiset jo kuukausia sitten), ja pyörivät yhä nurkissa.
Otan muuten osaa krääsättömään jouluun tänä vuonna. Siksi ostolahjoja on menossa vain lapsille. Parit muut hassut ovat kierrätyskamaa.
Aloitan Tapsan elämän makuisen joulukalenterin. Teen joka päivä jotakin oman elämäni kannalta positiivista, joka on vain aina jäänyt tekemättä. Isoa tai pientä, ajankohtaista tai "öh" ikuista.
Joulukuun ekaa päivää on jäljellä vain 39 minuuttia, joten ekan keksimiseen on jo kiiru. Hmm, vähän menee köyhäksi alku, mutta joka tapauksessa paketoin vielä tänään joululahjat, jotka jo suurimaksi osaksi on hankittu (ensimmäiset jo kuukausia sitten), ja pyörivät yhä nurkissa.
Otan muuten osaa krääsättömään jouluun tänä vuonna. Siksi ostolahjoja on menossa vain lapsille. Parit muut hassut ovat kierrätyskamaa.
sunnuntai 23. marraskuuta 2008
Muista oikea laskutusmäärä
Viimeinen ESCON -lasku on tulossa eräpäivään. Sitä tässä eteenpäin sumpliessani muistui mieleeni eräs hassu laskutustapahtuma, joka sattui takavuosina, kun olin töissä betonitehtaalla.
Tehtaalle oli juuri hankittu uudet laskutusohjelmat. Istuskelin aamukahvilla sihteerin ja keskusneidin kanssa infopisteellä. Sihteeri kirjoitteli ensimmäistä laskuaan uudella ohjelmistolla. Työ sujui kuten pitikin - laskutusosoite, maksaja, summa, päivämäärä - helppoa. Paitsi että yhden ruudun, kohdalla homma pysähtyi.
-Mikä on tämä ”määrä”?
Minä (omasta mielestäni kaikkien alojen asiantuntijana) tarjosin välittömästi apuani.
-Se on tietenkin maksettava määrä.
-Mutta täällä on jo summa?
-Ai niin, no se tietenkin tarkoittaa sitä varsinaista laskun määrää, mistä lvv on otettu pois, ja joka jää myynnistä talolle, opastin.
-Niin tietysti. Se on sitten 5465 (mk)!
Sihteeri painoi tulosta nappia, jolla lasku lähti varastohuoneessa sijaitsevalle printterille.
Olin tuonut muffinsseja kahvihetkeämme varten, joten printin noutaminen hetkeksi jäi. Istuimme kolmistaan kaikessa rauhassa nauttimassa ansaitusta aamuhetkestä. Päällikötkään eivät vielä olleet ehtineet saapua.
Taisimme hörppiä suorastaan toisenkin kupillisen. Ai että sitruunakreemimuffinssit sitten ovat hyviä. Etenkin ne, joiden pinnalla on glaseerattua tomusokeria. Nam nam.
Kahvihetkemme lopulla rauhallista ilmapiiriä häiritsi hirmuinen karjaisu.
-Mitä helvettiä!
Mitä oli sattunut? Ryntäsin urhollisesti käytävälle ja suuntasin varastoa kohden, mistä huuto tuntui kaikuneen.
Käytävällä avatun varastonoven edessä seisoi talouspäällikkömme nilkkojaan myöten keltaisissa laskupapereissa. Ja tulostin oven takana sylki niitä ilmoille kaiken aikaa lisää.
Kalabaliikin ääressä oivalsin, mitä se määrä oikein olikaan ohjelmassa tarkoittanut, laskujen kappalemäärää. Samassa kone sylkäisi ulos numeron 2000, ja kulutti samalla viimeisenkin printtipohjan.
Ei kauheasti naurattanut, kun kuulimme tuhlanneemme ensimmäisen puolen tunnin aikana koko juuri hankitun laskukaavakevarannon loppuun. Tehtaan laskutus pysähtyi yli viikoksi, ennen kuin kaavakkeita saatiin lisää.
Eivät maistuneet minun muffinssini tytöille enää seuraavana aamuna.
Tehtaalle oli juuri hankittu uudet laskutusohjelmat. Istuskelin aamukahvilla sihteerin ja keskusneidin kanssa infopisteellä. Sihteeri kirjoitteli ensimmäistä laskuaan uudella ohjelmistolla. Työ sujui kuten pitikin - laskutusosoite, maksaja, summa, päivämäärä - helppoa. Paitsi että yhden ruudun, kohdalla homma pysähtyi.
-Mikä on tämä ”määrä”?
Minä (omasta mielestäni kaikkien alojen asiantuntijana) tarjosin välittömästi apuani.
-Se on tietenkin maksettava määrä.
-Mutta täällä on jo summa?
-Ai niin, no se tietenkin tarkoittaa sitä varsinaista laskun määrää, mistä lvv on otettu pois, ja joka jää myynnistä talolle, opastin.
-Niin tietysti. Se on sitten 5465 (mk)!
Sihteeri painoi tulosta nappia, jolla lasku lähti varastohuoneessa sijaitsevalle printterille.
Olin tuonut muffinsseja kahvihetkeämme varten, joten printin noutaminen hetkeksi jäi. Istuimme kolmistaan kaikessa rauhassa nauttimassa ansaitusta aamuhetkestä. Päällikötkään eivät vielä olleet ehtineet saapua.
Taisimme hörppiä suorastaan toisenkin kupillisen. Ai että sitruunakreemimuffinssit sitten ovat hyviä. Etenkin ne, joiden pinnalla on glaseerattua tomusokeria. Nam nam.
Kahvihetkemme lopulla rauhallista ilmapiiriä häiritsi hirmuinen karjaisu.
-Mitä helvettiä!
Mitä oli sattunut? Ryntäsin urhollisesti käytävälle ja suuntasin varastoa kohden, mistä huuto tuntui kaikuneen.
Käytävällä avatun varastonoven edessä seisoi talouspäällikkömme nilkkojaan myöten keltaisissa laskupapereissa. Ja tulostin oven takana sylki niitä ilmoille kaiken aikaa lisää.
Kalabaliikin ääressä oivalsin, mitä se määrä oikein olikaan ohjelmassa tarkoittanut, laskujen kappalemäärää. Samassa kone sylkäisi ulos numeron 2000, ja kulutti samalla viimeisenkin printtipohjan.
Ei kauheasti naurattanut, kun kuulimme tuhlanneemme ensimmäisen puolen tunnin aikana koko juuri hankitun laskukaavakevarannon loppuun. Tehtaan laskutus pysähtyi yli viikoksi, ennen kuin kaavakkeita saatiin lisää.
Eivät maistuneet minun muffinssini tytöille enää seuraavana aamuna.
tiistai 18. marraskuuta 2008
Olen maantiekiitäjä, hunaja
Vaihdoin sitten talvirenkaat autoon. Olipa kova homma. Jos sanoisin, että tuli hiki, niin aika paljon vähättelisin. Suorastaan suihkutin hikeä kykkiessäni auton ympärillä rengasrauta kädessäni. Ei se silloin nuorempana (ja laihempana) ollut näin vaikeaa.
Vakaa aikomukseni oli viedä auto rengasliikkeeseen, mutta parempi näin. Oli eka renkaiden vaihto yli kymmeneen vuoteen. Ei siksi, että olisin ne vaihdattanut aina liikkeessä, vaan koska minulla on ollut autoja aika harvakseen, ja nekin ovat useimmiten olleet talvet seisomassa. Edellisen kerran yritin vaihtaa renkaita, jotka olivat olleet ainakin 3 vuotta putkeen alla. En saanut niitä irti. Pultit sain kyllä, mutta en enää itse renkaita. Vanteet olivat niin ruostuneet ja jämähtäneet paikalleen, että rengasliikekin joutui irrottamisessa turvautumaan lekaan ja sorkkarautaan.
Vaan kyllä nyt kelpaa taas rullata asfalttia. Saakohan sitä vielä noudattaa kesänopeusrajoituksia, jos vakaasti vannoo, ettei ole huomannut niiden vaihtuneen talvinopeuksiin?
Mutta tuli niin hyvä mieli, että ehkäpä ensi viikolla kokeilen, miltä mattojen tamppaus tuntuu.
Vakaa aikomukseni oli viedä auto rengasliikkeeseen, mutta parempi näin. Oli eka renkaiden vaihto yli kymmeneen vuoteen. Ei siksi, että olisin ne vaihdattanut aina liikkeessä, vaan koska minulla on ollut autoja aika harvakseen, ja nekin ovat useimmiten olleet talvet seisomassa. Edellisen kerran yritin vaihtaa renkaita, jotka olivat olleet ainakin 3 vuotta putkeen alla. En saanut niitä irti. Pultit sain kyllä, mutta en enää itse renkaita. Vanteet olivat niin ruostuneet ja jämähtäneet paikalleen, että rengasliikekin joutui irrottamisessa turvautumaan lekaan ja sorkkarautaan.
Vaan kyllä nyt kelpaa taas rullata asfalttia. Saakohan sitä vielä noudattaa kesänopeusrajoituksia, jos vakaasti vannoo, ettei ole huomannut niiden vaihtuneen talvinopeuksiin?
Mutta tuli niin hyvä mieli, että ehkäpä ensi viikolla kokeilen, miltä mattojen tamppaus tuntuu.
lauantai 8. marraskuuta 2008
Se oli viuhahdus
Takavuosina (90 tai 91, kun asuin vielä poikamieskylässä) Teekkarikylässä sattui usein, etenkin luentokauden alussa jopa päivittäin, että poikain kanssa luentojen sijaan vähän kännäsimme. Kaava tavallisesti meni siten, että kun jengi alkoi aamulla kahdentoista aikaan heräillä, kävi itse kukin taholtaan Ota-Riistossa (Ota-Valinta taisi olla kaupan oikea nimi) hakemassa pussikaljaa. Sen jälkeen valuimme jonnekin sovittuun soluun ja ryhdyimme harmittelemaan sitä, että olimme liian laiskoja käymään luennoilla. Pullosta helpotusta murheeseen! (Solu oli tuolloin kolme asuinhuonetta ja yhteistilan=solutilan sisältävä huoneisto. Huoneissa asui aina kaksi henkeä, yhteensä solussa siis kuusi opiskelijaa.) Solusta siirryimme Keltsuun, kunhan se iltapäivällä aukesi, juomaan pubikaljaa ja tapaamaan muita (hulttio-)opiskelijoita. Puolelta öin, kun paikka meni kiinni, palasimme yöjatkoille soluun pussikaljojen ääreen.
Joskus meillä oli myös teräviä. Teräviä napsittiin siinä sivussa, ne eivät todellakaan vähentäneet juotavan oluen määrää, eivät suinkaan. Noina kertoina, kun holtti oli tavallistakin heikommalla, usein pääsi sattumaan kaikenlaista hassua.
Sinä kertana, lukuvuosi oli sattumoisin juuri alkanut, meitä oli jälleen ehkä viitisen kaveria yöllä yhdessä solussa kännäämässä. Ilta oli ollut tavallistakin reippaampi. Kyseiseen soluun oli muuttanut uusia fukseja, joita kukaan ei ollut vielä ehtinyt nähdä. Uudet ensimmäisen vuoden opiskelijathan aloittivat koulunsa kaksi viikkoa ennen vanhempia teekkareita, kaiken maailman opiskeluun johdatus-, korkeakouluun tutustumis- ja opintojen suunnittelukursseilla. Meillä oli tapana vuosittain vähän jekuttaa uusia asukkaita, mutta tämä kyllä tapahtui vahingossa ja suunnittelematta.
Kun bileet olivat ylimmillään, ei mölytoosan volyymeissä tavattu säästellä. Musiikkina sattui soimaan Irwiniä. Viuhahdus oli vauhdikas ja mukaansa tempaava biisi. Joten eiköhän joku saanut päähänsä, että meidänkin pitää viuhahtaa. Porukkamme ehdottomasti EI ollut kuuluisa siitä, että sitä ei saa yllytettyä hullutuksiin. Niinpä ei aikaakaan, kun koko laumamme oli kelteisillään valmiina lähtemään pienelle Otaniemen kierrokselle.
Ja sitten me viuhahdettiin. Ei siinä sinänsä mitään hirvittävää ollut. Kello oli jo reippaasti yli kolmen, eikä kylällä enää liikkunut ketään. Saimme juosta alastomina ihan kaikessa rauhassa kylän ympäri. Jostakin epämääräisestä suunnasta (toisista bileistä epäilemättä) kertaalleen kuului kannustavaa hohotusta. Palasimme takaisin ilman suurta draamaa. Olimme kuitenkin kaikki niin tokkurassa oluista ja uupuneita sekä juoksusta, että tietysti aamuyön väsymyksestä, ettei kukaan heti ensimmäiseksi vaivautunut pukemaan. Lenkkioluet sitä vastoin korkattiin heti. Ja nepäs vasta tekivätkin tehtävänsä. Nuutunut porukkamme pikavauhtia uuvahti solutilaan Aatamin asussaan.
Aamuvarhaisella, ennen luentojen alkua, oli uusia asukkaita kuulemma käynyt paikalla noutamassa tarvikkeita päivän luentoja varten. Ja samalla löytänyt koko solutilan täynnä vieraita alastomia miehiä, jotka olivat nukahtaneet kuka minnekin, nojatuoleihin, kylppärin matolle ja pari sohvalle lusikka-asentoon kaatuneina.
Varsinainen tervetulotoivotus. Tuskin suunnittelemallakaan olisi voinut keksiä terävämpää jäynää.
Joskus meillä oli myös teräviä. Teräviä napsittiin siinä sivussa, ne eivät todellakaan vähentäneet juotavan oluen määrää, eivät suinkaan. Noina kertoina, kun holtti oli tavallistakin heikommalla, usein pääsi sattumaan kaikenlaista hassua.
Sinä kertana, lukuvuosi oli sattumoisin juuri alkanut, meitä oli jälleen ehkä viitisen kaveria yöllä yhdessä solussa kännäämässä. Ilta oli ollut tavallistakin reippaampi. Kyseiseen soluun oli muuttanut uusia fukseja, joita kukaan ei ollut vielä ehtinyt nähdä. Uudet ensimmäisen vuoden opiskelijathan aloittivat koulunsa kaksi viikkoa ennen vanhempia teekkareita, kaiken maailman opiskeluun johdatus-, korkeakouluun tutustumis- ja opintojen suunnittelukursseilla. Meillä oli tapana vuosittain vähän jekuttaa uusia asukkaita, mutta tämä kyllä tapahtui vahingossa ja suunnittelematta.
Kun bileet olivat ylimmillään, ei mölytoosan volyymeissä tavattu säästellä. Musiikkina sattui soimaan Irwiniä. Viuhahdus oli vauhdikas ja mukaansa tempaava biisi. Joten eiköhän joku saanut päähänsä, että meidänkin pitää viuhahtaa. Porukkamme ehdottomasti EI ollut kuuluisa siitä, että sitä ei saa yllytettyä hullutuksiin. Niinpä ei aikaakaan, kun koko laumamme oli kelteisillään valmiina lähtemään pienelle Otaniemen kierrokselle.
Ja sitten me viuhahdettiin. Ei siinä sinänsä mitään hirvittävää ollut. Kello oli jo reippaasti yli kolmen, eikä kylällä enää liikkunut ketään. Saimme juosta alastomina ihan kaikessa rauhassa kylän ympäri. Jostakin epämääräisestä suunnasta (toisista bileistä epäilemättä) kertaalleen kuului kannustavaa hohotusta. Palasimme takaisin ilman suurta draamaa. Olimme kuitenkin kaikki niin tokkurassa oluista ja uupuneita sekä juoksusta, että tietysti aamuyön väsymyksestä, ettei kukaan heti ensimmäiseksi vaivautunut pukemaan. Lenkkioluet sitä vastoin korkattiin heti. Ja nepäs vasta tekivätkin tehtävänsä. Nuutunut porukkamme pikavauhtia uuvahti solutilaan Aatamin asussaan.
Aamuvarhaisella, ennen luentojen alkua, oli uusia asukkaita kuulemma käynyt paikalla noutamassa tarvikkeita päivän luentoja varten. Ja samalla löytänyt koko solutilan täynnä vieraita alastomia miehiä, jotka olivat nukahtaneet kuka minnekin, nojatuoleihin, kylppärin matolle ja pari sohvalle lusikka-asentoon kaatuneina.
Varsinainen tervetulotoivotus. Tuskin suunnittelemallakaan olisi voinut keksiä terävämpää jäynää.
lauantai 1. marraskuuta 2008
Keeping Up Appearances
Suomessa on nykyisin pirun helppoa hankkia omaan autoonsa sopiva rekisteritunnus. Kilven ei enää välttämättä tarvitse olla pinossa seuraavan juoksevan numeron mukainen. Aina valinta on ollut mahdollista, mutta toisella tavalla hankalaa ja epäilemättä myös kallista. Siitä huolimatta kaikki tietävät, että LUU-5 oli autosta riippumatta poliisin ajoneuvo, ja ENS-10 vuosikymmenet Ensio Itkosen menopeli. Itse olen omin silmin todistanut Valion paikallisen jakeluauton vaihtumista (ensin harmaa Kleinbus, myöhemmin sininen WW transporter), mutta kilven VAL-10 säilymistä.
Nykyisin liikenteessä näkee kaikkialla kilven numeroa 1. Se on luultavasti yleisin numero kaikista. Oma kilpi on tietysti hieno status, ei pelkästään Suomessa, vaan ihan kaikkialla. Parhaat kilvet (TOP-CHEF, 2FAST4U) vaihtavat omistajaa tuhansilla punnilla ja euroilla. Mutta ehkä täällä Härmässä se suurin statusarvo on syntynyt Dallas muisteloista. Öljyparoni Jock ajoi autoa EWING-1, JR autoa EWING–3, pikkuveli Bobbyllä oli EWING-4, JR: vaimolla Sue Ellenillä EWING-7, Lucylla EWING-11. Kun Bobby osti vaimolleen Pamelalle syntymäpäivälahjaksi ja kauppakassiksi Pontiacin, oli sen rekisteri EWING-6, ja Sue-Ellen veti asiasta hirveät pultit.
Mutta miksi ihmeessä kaikki haluavat autoonsa numeron 1, jos se tarkoittaa vähän niin kuin arvojärjestystä? Jos minä hankkisin 20 vuotiaaseen Toyotaani rekkarin TRA, olisi se järjestysnumeroltaan enintään 4. Saisivat sitten köyhät arvailla, millainen se TRA-3 onkaan? Maasturi kenties? Entä TRA-2, varmasti urheiluauto? Ykkösenä mahtaa olla vähintään Mersu, mutta mahdollisesti jo Cadillac.
Olisi suorastaan nöyryyttävää ajella vanhalla ruosteisella japsiromullani, ja kertoa kaikille kilvellä TRA-1, että tämä se on sitä suurinta luksusta minun elämässäni.
Nykyisin liikenteessä näkee kaikkialla kilven numeroa 1. Se on luultavasti yleisin numero kaikista. Oma kilpi on tietysti hieno status, ei pelkästään Suomessa, vaan ihan kaikkialla. Parhaat kilvet (TOP-CHEF, 2FAST4U) vaihtavat omistajaa tuhansilla punnilla ja euroilla. Mutta ehkä täällä Härmässä se suurin statusarvo on syntynyt Dallas muisteloista. Öljyparoni Jock ajoi autoa EWING-1, JR autoa EWING–3, pikkuveli Bobbyllä oli EWING-4, JR: vaimolla Sue Ellenillä EWING-7, Lucylla EWING-11. Kun Bobby osti vaimolleen Pamelalle syntymäpäivälahjaksi ja kauppakassiksi Pontiacin, oli sen rekisteri EWING-6, ja Sue-Ellen veti asiasta hirveät pultit.
Mutta miksi ihmeessä kaikki haluavat autoonsa numeron 1, jos se tarkoittaa vähän niin kuin arvojärjestystä? Jos minä hankkisin 20 vuotiaaseen Toyotaani rekkarin TRA, olisi se järjestysnumeroltaan enintään 4. Saisivat sitten köyhät arvailla, millainen se TRA-3 onkaan? Maasturi kenties? Entä TRA-2, varmasti urheiluauto? Ykkösenä mahtaa olla vähintään Mersu, mutta mahdollisesti jo Cadillac.
Olisi suorastaan nöyryyttävää ajella vanhalla ruosteisella japsiromullani, ja kertoa kaikille kilvellä TRA-1, että tämä se on sitä suurinta luksusta minun elämässäni.
tiistai 14. lokakuuta 2008
Fast & Furious (pakina)
Ajelin tänään normaalia myöhemmin Kehä I:stä Tapiolasta pohjoiseen, kotiin päin. Kello oli vaille kahdeksasta, muuta liikennettä oli vielä runsaasti, ei kuitenkaan enää ruuhkaa. Oikea kaista kulki jokseenkin rajoitusten mukaisesti ja vasen vähän yli. Oli jo pimeää, kaikki siis kuten pitääkin.
Minulla oli vähän tavallista painavampi kaasujalka ja kiirekin oli. Tuumin, että miksi näin kauniina iltana, kun stereoistakin vielä soi Bryan Adamsin ”Summer of 69”, minun pitäisi madella muiden mukana. En keksinyt syytä, joten lisäsin vauhtia. Tein pika-analyysin. Vasen kaista on tarkoitettu nopealle ajolle. Sitä saa käyttää, jos on
nopea auto, parempi kuski, kova kiire tai tavallista tärkeämpi ihminen.
No voi tavaton, minähän olin noita kaikkia. Pois alta tupajumit!
Polkaisin koslani kunnon vauhtiin. Ajoin edellä kulkevan puskuriin kiinni ja painoin räikkää. Jess, että se väisti nopeasti. Uutta putkeen. Typerien nilkuttajien välissä ehdin kiihdyttää jokseenkin 120 – 130 km/h vauhtiin, ennen kuin taas olin jonkun takana. Päätin vielä tehostaa ”latua Perkele” -temppujani pitkillä valoilla. Siunatkoon kun oli hauskaa. Puskuri puskuriin, pitkät päälle ja äänitorvi pohjaan. Eräskin vanha eukko sai – näin väitän – kuplavolkkarinsa hyppäämään alta pois. Minulla oli niin kivaa, etten malttanut kääntyä Konalan liittymästä kotiini, vaan ajoin koko Kehätien loppuun, Itäkeskukseen saakka. Perillä olin kuin puolen tunnin vaakasamban jäljiltä raukea. Siinä adrenaliinitulvassa sitä sai pumppu kyytiä.
Sitten heräsin, kaikki olikin vain unta. Olin vasta Leppävaaran suoralla.
Minulla oli vähän tavallista painavampi kaasujalka ja kiirekin oli. Tuumin, että miksi näin kauniina iltana, kun stereoistakin vielä soi Bryan Adamsin ”Summer of 69”, minun pitäisi madella muiden mukana. En keksinyt syytä, joten lisäsin vauhtia. Tein pika-analyysin. Vasen kaista on tarkoitettu nopealle ajolle. Sitä saa käyttää, jos on
nopea auto, parempi kuski, kova kiire tai tavallista tärkeämpi ihminen.
No voi tavaton, minähän olin noita kaikkia. Pois alta tupajumit!
Polkaisin koslani kunnon vauhtiin. Ajoin edellä kulkevan puskuriin kiinni ja painoin räikkää. Jess, että se väisti nopeasti. Uutta putkeen. Typerien nilkuttajien välissä ehdin kiihdyttää jokseenkin 120 – 130 km/h vauhtiin, ennen kuin taas olin jonkun takana. Päätin vielä tehostaa ”latua Perkele” -temppujani pitkillä valoilla. Siunatkoon kun oli hauskaa. Puskuri puskuriin, pitkät päälle ja äänitorvi pohjaan. Eräskin vanha eukko sai – näin väitän – kuplavolkkarinsa hyppäämään alta pois. Minulla oli niin kivaa, etten malttanut kääntyä Konalan liittymästä kotiini, vaan ajoin koko Kehätien loppuun, Itäkeskukseen saakka. Perillä olin kuin puolen tunnin vaakasamban jäljiltä raukea. Siinä adrenaliinitulvassa sitä sai pumppu kyytiä.
Sitten heräsin, kaikki olikin vain unta. Olin vasta Leppävaaran suoralla.
torstai 9. lokakuuta 2008
ESCON ohitse
Kiitos kaikille tekijöille ja osallistuneille. Pikaiset kommentit.
Escon sujui hienosti, paikka oli päiväsaikaan parhaimmillaan ihan täynnä uuden polven tekstinikkareita. Illasta väki odotusten mukaisesti vähän harveni ja vaihtui vanhempaan fandomiin.
Kirjoituskilpailun tulokset julkistetaan jollakin virallisemmalla foorumilla, mutta Vuoden espoolainen scifiteko -palkinto voitaneen kertoa täälläkin.
Palkinnon, ja Eppu apinan sai Espoon kirjasto. Kirjasto järjestää aktiivisesti toimintaa scifi- ja fantasiakirjallisuutta harrastaville. Lisäksi kirjaston genrevalikoimat saivat kiitosta monipuolisudestaan ja syvyydestään.
Sini vastaanotti palkinnon. Eppua päässee ainakin lähipäivinä ihailemaan Tapiolan kirjastossa.
Escon sujui hienosti, paikka oli päiväsaikaan parhaimmillaan ihan täynnä uuden polven tekstinikkareita. Illasta väki odotusten mukaisesti vähän harveni ja vaihtui vanhempaan fandomiin.
Kirjoituskilpailun tulokset julkistetaan jollakin virallisemmalla foorumilla, mutta Vuoden espoolainen scifiteko -palkinto voitaneen kertoa täälläkin.
Palkinnon, ja Eppu apinan sai Espoon kirjasto. Kirjasto järjestää aktiivisesti toimintaa scifi- ja fantasiakirjallisuutta harrastaville. Lisäksi kirjaston genrevalikoimat saivat kiitosta monipuolisudestaan ja syvyydestään.
Sini vastaanotti palkinnon. Eppua päässee ainakin lähipäivinä ihailemaan Tapiolan kirjastossa.
tiistai 30. syyskuuta 2008
Seksikertomus
Edellinen blogaukseni oli tuollainen vähän ällöttävä tarina, joten tällä kerralla kerron paljon iloisemmasta asiasta. Ja mikä onkaan iloisempaa kuin seksi?
Olin juuri täyttänyt 17 ja oli Juhannus. Olimme kavereiden kanssa mökkeilemässä umpiruotsinkielisellä paikkakunnalla Pohjanmaan rannikon tuntumassa. Päivän mittaan otettiin aurinkoa ja tissuteltiin rommiviinaa. Illalla oli tiedossa tanssit läheisellä (noin 15 km) tanssilavalla. Sinne sitten lähdimme 9 paikkaisella pakettiautolla. Meitä oli vain viisi, joten neljällä oli lupa tuoda seuralainen mukanaan takaisin mökille.
Ihan kivasti illalla menikin. Mukava tyttökolmikko, 15-16 vuotiaita lyöttäytyi minun ja parin kaverini seuraan. Siellä tanssittiin ja mussutettiin tyttöin kanssa limua ja pullaa puffetin puolella. Muuta ei ollutkaan tarjolla. Olimme kuskia vaille kaikki alaikäisiä diskotelttaan, jossa olisi ollut baari. Mökille lähtökin sitten jossakin vaiheessa tuli mieleen. Kello ei ollut edes kymmentä, kun päätimme vähän ”pistäytyä” mökillämme. Tytöthän lähtivät mukaan, kun sopivasti houkuttelin, sehän on selvä.
Mökillä tarjosimme tytöille lonkeroita. Siideriä ei tuhon aikaan juonut kukaan. Jutustelu alkoi vaivihkaa lämmetä vähän halimisen puolelle. Saatettiinpa muutamat pusutkin vaihtaa. Oma tavaramerkkini oli nenien hierominen vastakkain tytön kanssa. Se oli jotenkin ylitsepursuavan seksuaalista, mutta ah, niin viatonta. Mutta sitä pidemmälle olimme kaikki aika arkoja. Päätimme joka tapauksessa illan pimetessä vaihtaa puhelinnumeroita. Tuumailin, että nytpäs teen - kieroksi väitettynä kaverina - taktisen hienovaraisen vihjauksen ja samalla osoitan olevani varsinainen maailmanmies. Otin suurieleisesti lompakostani kortsupaketin, repäisin sen pahvikuoresta palan ja kirjoitin oman puhelinnumeroni sille. Ojensin lapun tytölleni ja tämä katsoi raapustustani. Kääreen palassa sattui juuri olemaan paketin pakkausmerkintä. Tyttö asiaa enempää ajattelematta huudahti, ”Tämähän on mennyt kaksi vuotta sitten vanhaksi”.
Ja sitä iloista kuoronaurua kesti mökissä varmaankin varttitunnin. Tämä maailmanmies ei sanonut pitkään aikaan yhtään mitään, eikä varmasti yrittänyt sinä iltana enää yhtään hurmaustemppua. Sen verran kokosin itseäni, että sentään lähdin mukaan, kun kyyditettiin ja saatettiin tytöt takaisin kylälle. Sitten uudelleen mökille ja 24 karaatin aamuyön känni päälle.
Missäs jutun seksi?
No siinä, että tapaus vitutti ainakin viikon.
Olin juuri täyttänyt 17 ja oli Juhannus. Olimme kavereiden kanssa mökkeilemässä umpiruotsinkielisellä paikkakunnalla Pohjanmaan rannikon tuntumassa. Päivän mittaan otettiin aurinkoa ja tissuteltiin rommiviinaa. Illalla oli tiedossa tanssit läheisellä (noin 15 km) tanssilavalla. Sinne sitten lähdimme 9 paikkaisella pakettiautolla. Meitä oli vain viisi, joten neljällä oli lupa tuoda seuralainen mukanaan takaisin mökille.
Ihan kivasti illalla menikin. Mukava tyttökolmikko, 15-16 vuotiaita lyöttäytyi minun ja parin kaverini seuraan. Siellä tanssittiin ja mussutettiin tyttöin kanssa limua ja pullaa puffetin puolella. Muuta ei ollutkaan tarjolla. Olimme kuskia vaille kaikki alaikäisiä diskotelttaan, jossa olisi ollut baari. Mökille lähtökin sitten jossakin vaiheessa tuli mieleen. Kello ei ollut edes kymmentä, kun päätimme vähän ”pistäytyä” mökillämme. Tytöthän lähtivät mukaan, kun sopivasti houkuttelin, sehän on selvä.
Mökillä tarjosimme tytöille lonkeroita. Siideriä ei tuhon aikaan juonut kukaan. Jutustelu alkoi vaivihkaa lämmetä vähän halimisen puolelle. Saatettiinpa muutamat pusutkin vaihtaa. Oma tavaramerkkini oli nenien hierominen vastakkain tytön kanssa. Se oli jotenkin ylitsepursuavan seksuaalista, mutta ah, niin viatonta. Mutta sitä pidemmälle olimme kaikki aika arkoja. Päätimme joka tapauksessa illan pimetessä vaihtaa puhelinnumeroita. Tuumailin, että nytpäs teen - kieroksi väitettynä kaverina - taktisen hienovaraisen vihjauksen ja samalla osoitan olevani varsinainen maailmanmies. Otin suurieleisesti lompakostani kortsupaketin, repäisin sen pahvikuoresta palan ja kirjoitin oman puhelinnumeroni sille. Ojensin lapun tytölleni ja tämä katsoi raapustustani. Kääreen palassa sattui juuri olemaan paketin pakkausmerkintä. Tyttö asiaa enempää ajattelematta huudahti, ”Tämähän on mennyt kaksi vuotta sitten vanhaksi”.
Ja sitä iloista kuoronaurua kesti mökissä varmaankin varttitunnin. Tämä maailmanmies ei sanonut pitkään aikaan yhtään mitään, eikä varmasti yrittänyt sinä iltana enää yhtään hurmaustemppua. Sen verran kokosin itseäni, että sentään lähdin mukaan, kun kyyditettiin ja saatettiin tytöt takaisin kylälle. Sitten uudelleen mökille ja 24 karaatin aamuyön känni päälle.
Missäs jutun seksi?
No siinä, että tapaus vitutti ainakin viikon.
Mikä kelpaa piraijalle!
Muistelinpa eilen ESC:in mafiassa vuosientakaista muuttoamme pois Otaniemestä. Nuori perhe lähti opiskelijakylästä ja muutti Leppävaaraan. Meillä oli kaksi asuntoa kuukauden ajan päällekäin, mutta lähtö vanhasta tehtiin ihan heti ensimmäisenä päivänä.
Meillä oli tuolloin iso akvaario ja siinä parvi punapiraijoita. Jees, ne ovat juuri se kuuluisin ja tappavin laji, jotka viidakkoelokuvissa popsivat onnettomat virtaan suistuvat tavikset luilleen muutamassa sekunnissa. Ne kun ovat myös kauniita (kun pitävät suunsa kiinni) ja värikkäitä otuksia, ja siis näyttäviä akvaariokaloja.
Se on oikeastaan sivujuonne tässä muistelussa.
Saimme kämpän tyhjääkin tyhjemmäksi ja itsemme muutetuksi pois.
Jostakin syystä (koska vuokrasopimus oli vielä voimassa ja avaimet käytössä) kävimme reilun pari viikkoa myöhemmin kurkkaamassa vanhaa kämpää. Ehkä tekosyy oli vielä kerran tarkastaa, ettei mitään ollut jäänyt, mutta itse uskon, että kyse oli omalta osaltani ennemminkin fiilistelystä. Olinhan asunut Otaniemessä jo kuusi vuotta, ja paikasta oli tullut minulle hyvin rakas. Asuntomme oli neljännessä, ylimmässä kerroksessa (ei hissiä).
Alakerran oven tuntumassa tuli vastaan voimakas paha haju. Siis jo pihan puolella. Haju yltyi roimasti, kun astumme sisälle rappukäytävään. Sinä vaiheessa vielä epäilin, että joku talossa asuvista kiinalaisista valmisti voimakasta ruokaa. Talossa ja Otaniemessä asui tuohon aikaan runsaasti nimenomaan Kiinasta saapuneita vaihto- ja jatko-opiskelijoita. Erittäin mukavia ja ystävällisiä naapureita. Heidän asunnoistaan tuli aika usein ERITTÄIN voimakkaita, eksoottisia ruuantuoksuja käytäville. Poikkeuksena tietysti tämänkertaiseen, tuoksut olivat pääosin ihan miellyttäviä, tai eivät ainakaan erityisen kamalia.
Kun pääsimme toiseen kerrokseen lemu yltyi, ja minunkin oli pakko todeta, ettei katku voinut tulla ruuasta. Ellei taloon ollut muuttanut zombeja, jota söivät mätiä ihmisraatoja.
Kun pääsimme kolmanteen kerrokseen oli hengittäminen jo vaikeaa. Ja mieleeni nousi lievä pelkotila. Ettei vain...
Kun pääsimme neljänteen kerrokseen ja vatsaa alkoi tosissaan vääntää, karmea totuus paljastui. Totta kai lemu tuli juuri meidän asunnostamme, kuinkas muuten.
Avasin oven ja astuin sisälle. Voin melkein väittää että se haju oli kiinteää ainetta, niin kovasti se vastusti sisäänpääsyä. Emäntä meni oksentamaan, eikä se johtunut raskaudesta. Onneksi paikalle ei ollut eksynyt biologisia aseita suunnittelevia terroristeja, resepti olisi ollut tarjottimella valmiina.
Pikaisen silmäilyn jälkeen en löytänyt asunnosta mitään syyllistä, ei zombeja, ei komeroon menehtyneitä haisunäätiä. Sitten avasin pakastimen. Nyt lensi laatta jo minultakin.
Pakastimeen oli unohtunut pirajoille tarkoitettu ruokapussi, joka sisälsi verisiä, raakoja maksanpaloja ja paloiteltuja silakoita. Ihana yhdistelmä muhimassa kolmatta viikkoa lämpöisessä lokerossa.
Hetken mietin, mitä tehdä pussille. Vienkö roskikseen. Turhaa, ei se asunnon roskiksessa lakkaisi lemuamasta, eikä sitä smägmää valuvana voinut viedä rappukäytävän kauttakaan mihinkään. Tein ainoan teon, joka siinä epätoivoisessa tilanteessa oli mahdollista. Hävettää toki, enkä missään tapauksessa myönnä olevani ajattelematon luonnon turmelija, mutta nyt vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan ollut. Avasin ikkunan ja nakkasin pussin niin kauas metsään kuin pystyin.
Tämän jälkeen laitoimme tuuletuksen päälle. Avasimme molemmat asunnon ikkunat. Enkä tarkota mitään tuuletusluukkuja, vaan isot ikkunat. Minulla oli autossani jotakin astianpesuainetta, jonka avulla pesimme etenkin pakastimen, mutta myös käytännössä aika paljon reilumminkin jääkaappia ja vähän lattiaakin, sieltä minne pussi oli visvaansa valuttanut, kun sitä ikkunalle juoksutin. Pesun jälkeen kiilasin ikkunat siten, että ne eivät päässeet heilumaan, mutta olivat ihan reippaasti auki. Jätimme kämpän tuulettumaan ja lähdimme pois.
Seuraavana päivänä palasimme paikalle sulkemaan ikkunoita. Alaovella ei enää lemunnut, mutta käytävässä kyllä. Ja asunnossa. Ei se haju ollut mihinkään kadonnut. Lähdin siltä seisomalta lähikauppaan hakemaan Spick & Spania (sitruunan tuoksuista), ämpärin ja rättejä, sekä pullollisen ruiskutettavaa ilmanraikastetta. Sitten pesimme pariin kertaan pakastimen ja jääkaapin. Siis myös kaikki, hyllyjen ulko-, sisä- ja takaseinäpinnat. Seuraavaksi pesimme käytännössä koko eteisen, keittiön ja vessan lattiat ja seinät, varmaan vähän sieltä täältä muualtakin. Pahimman kaikista, sen pakastimen lokeron, josta myrkkyaarre löytyi, pesimme ainakin viidesti. Usean tunnin siivousurakan jälkeen kiilasin ikkunat uudelleen tuuletusasentoon, ja lähdimme jälleen pois.
Palasin taas parin päivän päästä sulkemaan ikkunoita. Nyt haju oli pois jo käytäviltäkin, mutta kämppä yhä lemusi. Silloin oli pakko luovuttaa. Ei ollut muuta tehtävissä. Suljin isot ikkunat, mutta jätin molemmat tuuletusluukut vielä apposen avoimeksi. Ruiskin ilmaan lisää ilmanraikastetta ja lukitsin oven jäljessäni.
En koskaan enää palannut asuntoon.
Meillä oli tuolloin iso akvaario ja siinä parvi punapiraijoita. Jees, ne ovat juuri se kuuluisin ja tappavin laji, jotka viidakkoelokuvissa popsivat onnettomat virtaan suistuvat tavikset luilleen muutamassa sekunnissa. Ne kun ovat myös kauniita (kun pitävät suunsa kiinni) ja värikkäitä otuksia, ja siis näyttäviä akvaariokaloja.
Se on oikeastaan sivujuonne tässä muistelussa.
Saimme kämpän tyhjääkin tyhjemmäksi ja itsemme muutetuksi pois.
Jostakin syystä (koska vuokrasopimus oli vielä voimassa ja avaimet käytössä) kävimme reilun pari viikkoa myöhemmin kurkkaamassa vanhaa kämpää. Ehkä tekosyy oli vielä kerran tarkastaa, ettei mitään ollut jäänyt, mutta itse uskon, että kyse oli omalta osaltani ennemminkin fiilistelystä. Olinhan asunut Otaniemessä jo kuusi vuotta, ja paikasta oli tullut minulle hyvin rakas. Asuntomme oli neljännessä, ylimmässä kerroksessa (ei hissiä).
Alakerran oven tuntumassa tuli vastaan voimakas paha haju. Siis jo pihan puolella. Haju yltyi roimasti, kun astumme sisälle rappukäytävään. Sinä vaiheessa vielä epäilin, että joku talossa asuvista kiinalaisista valmisti voimakasta ruokaa. Talossa ja Otaniemessä asui tuohon aikaan runsaasti nimenomaan Kiinasta saapuneita vaihto- ja jatko-opiskelijoita. Erittäin mukavia ja ystävällisiä naapureita. Heidän asunnoistaan tuli aika usein ERITTÄIN voimakkaita, eksoottisia ruuantuoksuja käytäville. Poikkeuksena tietysti tämänkertaiseen, tuoksut olivat pääosin ihan miellyttäviä, tai eivät ainakaan erityisen kamalia.
Kun pääsimme toiseen kerrokseen lemu yltyi, ja minunkin oli pakko todeta, ettei katku voinut tulla ruuasta. Ellei taloon ollut muuttanut zombeja, jota söivät mätiä ihmisraatoja.
Kun pääsimme kolmanteen kerrokseen oli hengittäminen jo vaikeaa. Ja mieleeni nousi lievä pelkotila. Ettei vain...
Kun pääsimme neljänteen kerrokseen ja vatsaa alkoi tosissaan vääntää, karmea totuus paljastui. Totta kai lemu tuli juuri meidän asunnostamme, kuinkas muuten.
Avasin oven ja astuin sisälle. Voin melkein väittää että se haju oli kiinteää ainetta, niin kovasti se vastusti sisäänpääsyä. Emäntä meni oksentamaan, eikä se johtunut raskaudesta. Onneksi paikalle ei ollut eksynyt biologisia aseita suunnittelevia terroristeja, resepti olisi ollut tarjottimella valmiina.
Pikaisen silmäilyn jälkeen en löytänyt asunnosta mitään syyllistä, ei zombeja, ei komeroon menehtyneitä haisunäätiä. Sitten avasin pakastimen. Nyt lensi laatta jo minultakin.
Pakastimeen oli unohtunut pirajoille tarkoitettu ruokapussi, joka sisälsi verisiä, raakoja maksanpaloja ja paloiteltuja silakoita. Ihana yhdistelmä muhimassa kolmatta viikkoa lämpöisessä lokerossa.
Hetken mietin, mitä tehdä pussille. Vienkö roskikseen. Turhaa, ei se asunnon roskiksessa lakkaisi lemuamasta, eikä sitä smägmää valuvana voinut viedä rappukäytävän kauttakaan mihinkään. Tein ainoan teon, joka siinä epätoivoisessa tilanteessa oli mahdollista. Hävettää toki, enkä missään tapauksessa myönnä olevani ajattelematon luonnon turmelija, mutta nyt vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan ollut. Avasin ikkunan ja nakkasin pussin niin kauas metsään kuin pystyin.
Tämän jälkeen laitoimme tuuletuksen päälle. Avasimme molemmat asunnon ikkunat. Enkä tarkota mitään tuuletusluukkuja, vaan isot ikkunat. Minulla oli autossani jotakin astianpesuainetta, jonka avulla pesimme etenkin pakastimen, mutta myös käytännössä aika paljon reilumminkin jääkaappia ja vähän lattiaakin, sieltä minne pussi oli visvaansa valuttanut, kun sitä ikkunalle juoksutin. Pesun jälkeen kiilasin ikkunat siten, että ne eivät päässeet heilumaan, mutta olivat ihan reippaasti auki. Jätimme kämpän tuulettumaan ja lähdimme pois.
Seuraavana päivänä palasimme paikalle sulkemaan ikkunoita. Alaovella ei enää lemunnut, mutta käytävässä kyllä. Ja asunnossa. Ei se haju ollut mihinkään kadonnut. Lähdin siltä seisomalta lähikauppaan hakemaan Spick & Spania (sitruunan tuoksuista), ämpärin ja rättejä, sekä pullollisen ruiskutettavaa ilmanraikastetta. Sitten pesimme pariin kertaan pakastimen ja jääkaapin. Siis myös kaikki, hyllyjen ulko-, sisä- ja takaseinäpinnat. Seuraavaksi pesimme käytännössä koko eteisen, keittiön ja vessan lattiat ja seinät, varmaan vähän sieltä täältä muualtakin. Pahimman kaikista, sen pakastimen lokeron, josta myrkkyaarre löytyi, pesimme ainakin viidesti. Usean tunnin siivousurakan jälkeen kiilasin ikkunat uudelleen tuuletusasentoon, ja lähdimme jälleen pois.
Palasin taas parin päivän päästä sulkemaan ikkunoita. Nyt haju oli pois jo käytäviltäkin, mutta kämppä yhä lemusi. Silloin oli pakko luovuttaa. Ei ollut muuta tehtävissä. Suljin isot ikkunat, mutta jätin molemmat tuuletusluukut vielä apposen avoimeksi. Ruiskin ilmaan lisää ilmanraikastetta ja lukitsin oven jäljessäni.
En koskaan enää palannut asuntoon.
maanantai 22. syyskuuta 2008
Palmu teaser
Kävimme viikonloppuna TC:n, Ellan, Iivarin ja Ninnin kanssa tutustumassa Palmu-leffan yhteen kuvauspaikkaan. Tarkoitus oli tehdä koekuvausta ja ottaa traileria varten ensimmäisiä ottoja, mutta kameratekniikka petti. Ensisijaisesti kameran akku. Joitain kohtia sain kuin sainkin venyneeltä, vanuneelta, pätkivältä nauhalta pelastettua, ja niistä koostettuna teaseri. Olkaapa hyvä.
keskiviikko 17. syyskuuta 2008
Protestivarjoleffalista
Töissä on päätetty järjestää elokuvailta henkilöstölle. Saamme ihan itse valita, mikä leffa katsotaan. Vaihtoehtoina ovat Kummisetä tai Pulp Fiction.
VOI MAMMA MIA, BELLA DONNA, Kummisetä ja Pulp Fiction!
Vielä Tuntematon sotilas mukaan, ja sitten olisi valittavina kaikista maailman elokuvista ne, jotka kaikki ovat varmasti jo nähneet. Ihan pisti mielen kiukkuiseksi ja iltapäivän pilalle, kun tämän näin. Jos kyse olisi ollut kuvataiteeseen tutustumisesta, olisi vaihtoehtoina varmasti ollut ekskursio Mannerheimin ratsastajapatsaalle tai Kolmen sepän patsaalle.
Lähetin saman tien oman 10 elokuvan protestivarjolistani järjestäjille:
Angel Heart, Alan Parker – Mystisen jännityksen korkeaveisu. Mickey Rourken huippuhetkiä.
A Scanner Darkly, Richard Linklater – Uskollisin Philip K. Dick filmatisointi, jota edes Keanu Reeves ei pysty pilaamaan. Sivuosahahmojen (Woody Harrelson, Rory Cochrane, Robert Downey Jr.) täydellinen niskalenkki nimekkäämmistä päätähdistä (Reeves, Winona Ryder)
Usual Suspects, Bryan Singer – moderni Film noir, joka palkitsee vaativimmankin katsojan.
Point Blank, John Boorman – Raju ja karu rikoselokuva. Lee Marvin tekee roolin, joka saa Mel Gibsonin (uudelleenfilmatisointi Payback) näyttämään Tiivi-Taavilta.
Memento, Christopher Nolan – Katsojaa ei ole koskaan ennen talutettu näin vahvasti narussa.
Dogville, Lars von Trier – Uudenlainen elokuvaelämys joka saattaa saada katsojan pelkäämään itseään. Varoitus! PITKÄ ja vähän hidas elokuva.
La Femme Nikita, Luc Besson – Loistoesimerkki siitä, miten ranskalainen elokuva jyrää parhaimmillaan ison rahan Hollywood-remaket maanrakoon. Anna Parillaud vs. Bridget Fonda, 6-0 Ranskalle.
Abre los ojos, Alejandro Amenábar – Sama juttu espanjalaisittain. Penelope Cruz on läpimurtoroolissaan lähes filmille tallennettu runo.
Fight Club, David Fincher – välillä (katsojan omissa aivoissa) vastemielisen väkivaltaiseksi äityvä kertomus, joka todella saa tunteet pintaan.
Jackie Brown, Quentin Tarantino – Se pakollinen Tarantino. Elokuvallisesti onnistunein ja koossa pysyvin teos.
Listalta puuttuu paljon omia suosikkejani, koska en halunnut liikaa tuputtaa omituisuuksia tai ylenpalttisesti painottaa scifiä. Samaten pidin listalla vain kohtuullisen tunnettuja elokuvia, jotta niihin löytyisi valmista mielenkiintoa. Saa nähdä miten käy.
VOI MAMMA MIA, BELLA DONNA, Kummisetä ja Pulp Fiction!
Vielä Tuntematon sotilas mukaan, ja sitten olisi valittavina kaikista maailman elokuvista ne, jotka kaikki ovat varmasti jo nähneet. Ihan pisti mielen kiukkuiseksi ja iltapäivän pilalle, kun tämän näin. Jos kyse olisi ollut kuvataiteeseen tutustumisesta, olisi vaihtoehtoina varmasti ollut ekskursio Mannerheimin ratsastajapatsaalle tai Kolmen sepän patsaalle.
Lähetin saman tien oman 10 elokuvan protestivarjolistani järjestäjille:
Angel Heart, Alan Parker – Mystisen jännityksen korkeaveisu. Mickey Rourken huippuhetkiä.
A Scanner Darkly, Richard Linklater – Uskollisin Philip K. Dick filmatisointi, jota edes Keanu Reeves ei pysty pilaamaan. Sivuosahahmojen (Woody Harrelson, Rory Cochrane, Robert Downey Jr.) täydellinen niskalenkki nimekkäämmistä päätähdistä (Reeves, Winona Ryder)
Usual Suspects, Bryan Singer – moderni Film noir, joka palkitsee vaativimmankin katsojan.
Point Blank, John Boorman – Raju ja karu rikoselokuva. Lee Marvin tekee roolin, joka saa Mel Gibsonin (uudelleenfilmatisointi Payback) näyttämään Tiivi-Taavilta.
Memento, Christopher Nolan – Katsojaa ei ole koskaan ennen talutettu näin vahvasti narussa.
Dogville, Lars von Trier – Uudenlainen elokuvaelämys joka saattaa saada katsojan pelkäämään itseään. Varoitus! PITKÄ ja vähän hidas elokuva.
La Femme Nikita, Luc Besson – Loistoesimerkki siitä, miten ranskalainen elokuva jyrää parhaimmillaan ison rahan Hollywood-remaket maanrakoon. Anna Parillaud vs. Bridget Fonda, 6-0 Ranskalle.
Abre los ojos, Alejandro Amenábar – Sama juttu espanjalaisittain. Penelope Cruz on läpimurtoroolissaan lähes filmille tallennettu runo.
Fight Club, David Fincher – välillä (katsojan omissa aivoissa) vastemielisen väkivaltaiseksi äityvä kertomus, joka todella saa tunteet pintaan.
Jackie Brown, Quentin Tarantino – Se pakollinen Tarantino. Elokuvallisesti onnistunein ja koossa pysyvin teos.
Listalta puuttuu paljon omia suosikkejani, koska en halunnut liikaa tuputtaa omituisuuksia tai ylenpalttisesti painottaa scifiä. Samaten pidin listalla vain kohtuullisen tunnettuja elokuvia, jotta niihin löytyisi valmista mielenkiintoa. Saa nähdä miten käy.
maanantai 15. syyskuuta 2008
Sarjisfestarit 2008
Sarjisfestarit ovat sitten tältä vuodelta ohitse. Loistotapahtuma. Kiitoksia etenkin Otto, joka vastasi kaikesta, Warda, joka hoiti kaiken ja Mari, joka sai kaiken näyttämään tosi coolilta. Ok, ehkä myös muutama muu uhrasi itsensä ja sydänverensä tapahtumalle, kiitoksia heillekin tasapuolisesti.
Tyylini mukaisesti en raportoi isoja ohjelmia tai isoista vieraista. Niistä ja heistä riittänee juttua muissa blogeissa ja muilla foorumeilla. Mutta pari pienempää tapahtumaa ansaitsee pienet muistelot.
Yksi kohokohta oli loistelias runonlausuntaperformanssi, jossa Vesa K. loitsi ilmoille muiden muassa Jorma Ollian hartioiden uusimpia Punk-runoja. Etenkin Pienet rinnat ja iso penis - siinä vasta nainen mun makuun -tulkinta sai yleisön vallan liikutuksen kyyneliin. Samoin vast’ikään Perliinin Bunkfestivaaleilla kategoriassa ”Fuck USA” ensimmäisen palkinnon napanneen Mä en mee Kampin Mäkkäriin esitys oli sykähdyttävä. Tätä on ihan pakko saada lisää.
Ninnin sarjakuvakoulussa muutuin kurssinkäyneeksi sarjakuvataiteilijaksi. Mitäs siitä sanotte? Tässä esimerkki piirtämästäni koko sarjakuva-alan ehkä uudistavasta ja mullistavasta sarjakuvastani Tenuttava jänö.
Vakavan ohjelman puolelta voisi mainita Tonin ja Grezenin jutustelu vuoden pienlehdistä. Olipa lavalle löydetty tosi nätti Enkeli ja tosi pelottava Piru, vieläpä osaavia esiintyjiä ja hyviä keskustelijoita molemmat.
Mangatyyliin vähyys pienlehdissä hämmästytti niin keskustelijoita kuin katsojiakin. Kun taas pornoa todettiin olevan vallan runsaasti. Vastoin Tonin vihjaisua, minä en todellakaan ole sitä moittinut – en tietenkään (mistä voi tulla edes idea, että minä moittisin runsasta pornostelua?) Olen kyllä taholtani kiinnittänyt asiaan huomiota ja ääneenkin sitä ihmetellyt. Seksi on tietysti päällimmäisenä nuorten aikuisten mielessä, ja onhan se väkivallan ohella helpoin tapa osoittaa "aikuisuutta" ja sitä kautta vakavahenkistä taiteentekoa. Tai sitten kaikilla tekijöillä ei vain ole taitoa tehdä oikeita käsikirjoituksia. Onneksi on Tiitu Takalon kaltaisia tekijöitä, joiden teokset nousevat huikean kirkkaina tämän keskimääräisen sopelluksen ylitse.
Hups, tämä meni nyt omiksi mietteikseni (ja moitteikseni), ei keskustelussa tällaisia puhuttu. Sitäpaitsi voi pornahtavaa sarjakuvaa tehdä taidollakin. Katsokaa vain Munabomberia tai Jopen uusinta!
Miinuspuolelle laitan scifipöydän myynnin. Sunnuntaiaamuna meni 10-12 välillä kaupaksi YKSI AINOA NAPPI. Kello 12-13 meni kaupaksi 2 nappia lisää, kun vähän painostettiin tuttuja. Onneksi iltapäivällä myynti lähti edes vähän rullaamaan. Huolimatta siitä, että olimme Pienlehtitaivaan ylivoimaisesti edullisin pöytä (kymmeniä laatulehtiä 0,5 ja 1 euron hintaan, samalla kun muut hinnoittelivat omiaan 3-10 euron välille) oli myynti ajoittain lähinnä surkuhupaisaa. No olihan tämä sarjistapahtuma, ja meillä myynnissä lukulehtiä, mutta kumminkin.
Iltabileet olivat hauskat, paitsi että joku sahasi lavalla sirkkelillä (kai se sellainen oli) koko illan, niin ettei musiikki kuulunut pöytiin saakka lainkaan.
Oli kaiken kaikkiaan loistelias tapahtuma. Toivottavasti Otolla ja kumppaneilla riittää kipinää pystyttää samanlainen taas ja vielä ensivuonnakin.
Kuvat piirtämisestä ja myyntipöydän takaa ovat Jani M:n ottamia.
Tyylini mukaisesti en raportoi isoja ohjelmia tai isoista vieraista. Niistä ja heistä riittänee juttua muissa blogeissa ja muilla foorumeilla. Mutta pari pienempää tapahtumaa ansaitsee pienet muistelot.
Yksi kohokohta oli loistelias runonlausuntaperformanssi, jossa Vesa K. loitsi ilmoille muiden muassa Jorma Ollian hartioiden uusimpia Punk-runoja. Etenkin Pienet rinnat ja iso penis - siinä vasta nainen mun makuun -tulkinta sai yleisön vallan liikutuksen kyyneliin. Samoin vast’ikään Perliinin Bunkfestivaaleilla kategoriassa ”Fuck USA” ensimmäisen palkinnon napanneen Mä en mee Kampin Mäkkäriin esitys oli sykähdyttävä. Tätä on ihan pakko saada lisää.
Ninnin sarjakuvakoulussa muutuin kurssinkäyneeksi sarjakuvataiteilijaksi. Mitäs siitä sanotte? Tässä esimerkki piirtämästäni koko sarjakuva-alan ehkä uudistavasta ja mullistavasta sarjakuvastani Tenuttava jänö.
Vakavan ohjelman puolelta voisi mainita Tonin ja Grezenin jutustelu vuoden pienlehdistä. Olipa lavalle löydetty tosi nätti Enkeli ja tosi pelottava Piru, vieläpä osaavia esiintyjiä ja hyviä keskustelijoita molemmat.
Mangatyyliin vähyys pienlehdissä hämmästytti niin keskustelijoita kuin katsojiakin. Kun taas pornoa todettiin olevan vallan runsaasti. Vastoin Tonin vihjaisua, minä en todellakaan ole sitä moittinut – en tietenkään (mistä voi tulla edes idea, että minä moittisin runsasta pornostelua?) Olen kyllä taholtani kiinnittänyt asiaan huomiota ja ääneenkin sitä ihmetellyt. Seksi on tietysti päällimmäisenä nuorten aikuisten mielessä, ja onhan se väkivallan ohella helpoin tapa osoittaa "aikuisuutta" ja sitä kautta vakavahenkistä taiteentekoa. Tai sitten kaikilla tekijöillä ei vain ole taitoa tehdä oikeita käsikirjoituksia. Onneksi on Tiitu Takalon kaltaisia tekijöitä, joiden teokset nousevat huikean kirkkaina tämän keskimääräisen sopelluksen ylitse.
Hups, tämä meni nyt omiksi mietteikseni (ja moitteikseni), ei keskustelussa tällaisia puhuttu. Sitäpaitsi voi pornahtavaa sarjakuvaa tehdä taidollakin. Katsokaa vain Munabomberia tai Jopen uusinta!
Miinuspuolelle laitan scifipöydän myynnin. Sunnuntaiaamuna meni 10-12 välillä kaupaksi YKSI AINOA NAPPI. Kello 12-13 meni kaupaksi 2 nappia lisää, kun vähän painostettiin tuttuja. Onneksi iltapäivällä myynti lähti edes vähän rullaamaan. Huolimatta siitä, että olimme Pienlehtitaivaan ylivoimaisesti edullisin pöytä (kymmeniä laatulehtiä 0,5 ja 1 euron hintaan, samalla kun muut hinnoittelivat omiaan 3-10 euron välille) oli myynti ajoittain lähinnä surkuhupaisaa. No olihan tämä sarjistapahtuma, ja meillä myynnissä lukulehtiä, mutta kumminkin.
Iltabileet olivat hauskat, paitsi että joku sahasi lavalla sirkkelillä (kai se sellainen oli) koko illan, niin ettei musiikki kuulunut pöytiin saakka lainkaan.
Oli kaiken kaikkiaan loistelias tapahtuma. Toivottavasti Otolla ja kumppaneilla riittää kipinää pystyttää samanlainen taas ja vielä ensivuonnakin.
Kuvat piirtämisestä ja myyntipöydän takaa ovat Jani M:n ottamia.
maanantai 8. syyskuuta 2008
Uunista valuu hirviö
Lupailin kertoa maailman huonoimmasta pitsareseptistä. Vähän narrasin, ei muistelemassani reseptissä ollut vikaa. Toteutuksessa sen sijaan oli ihan vähän.
Oikeasti huonoimman reseptin, jonka muistan, sain koulusta. Luokkamme oli kärttänyt kotitalousopettajalta, että tehdään pitsaa. Pitkän taivuttelun jälkeen hän sitten myöntyikin, paistoimme sitä köksäntunnilla. Siihen kuului muiden muassa tuoreita herneitä ja leseitä. Ok, tuoreet herneet ja leseet ovat tietysti omalla tavallaan hyviä, mutta pitääkö sitä hiton terveysvalistusta tuputtaa turmelemaan lasten toiveherkutkin? Kyse oli pitsasta, taivaan tähden. Siihen kuuluu salamia ja kinkkua ja jauhelihaa ja valkosipulia. Hiisi vieköön, jos vielä joskus päädyn viemään kukkia opettajalle, ihan ilkeyttäni korvaan ruusut tukulla terveellisiä raparperinvarsia.
Mutta palataanpas sitten siihen omaan heikohkoon pitsanpaistooni. Sen verran harvoin jaksan laittaa oikeaa ruokaa, että ajattelin tehdä kerralla vähän isomman pitsan, jotta siitä sitten riittäisi useammaksi kerraksi syötävää. Kaivoin käsiini jonkin reseptin, ties mistä peräisin, käsin se oli joka tapauksessa kirjoitettu. Siinä oli tarvittavat ainekset listattu numerojärjestyksessä.
1. ½ pakettia hiivaa
2. 2 desiä maitoa
3. 1 kananmuna
4. 2 ruokalusikallista öljyä
5. 3 desiä jauhoja
Lisäksi oli vielä täytteitä, kinkkua ja herkkusieniä ja jotakin. Mutta viis niistä tässä jutussa.
Jotenkin noin se meni. Mutta koska tosiaan ajattelin tehdä kerralla enemmän, päätin yksinkertaisesti tuplata kaiken. Tässä vaiheessa olisi reseptissä kannattanut olla kohta, joka kertoo jo alkuperäisen ohjeen mukaisen pitsan olevan kohtuullisen isokokoinen.
Sen lisäksi, että laskin kaikki ainekset kahdesti, jotenkin hämäännyin noista järjestysluvuista. Kuten jo kerroin, oli resepti kirjoitettu käsin ja järjestysnumerot paikoin sekaantuivat määrien kanssa. Siispä sen sijaan, että olisin käyttänyt kokopaketin hiivaa, luulin, että minun pitää tuplata 1 ½ pakettia. Laitoin siis taikinaan täydet kolme pakettia hiivaa. Maidon, öljyn ja kananmunan tuplaus onnistui niin kuin pitikin. Sen sijaan jauhojen kanssa meni taas metsään. Tuplasin 5.3 desiä jauhoja. Muistan kyllä ihmetelleeni jauhojen tarkkaa määrää reseptissä, mutta en antanut sen häiritä kokkaustani. Pyöristin määrän kuitenkin 11 desiin. Jauhoja kului yli paketillinen.
Näistä aineksista sitten sotkin taikinan ja levitin sen uunipellille. Malttamattomana kaverina en jaksanut odotella hiivan nousemista pätkääkään, vaan survaisin täytteet päälle ja pukkasin pellin uuniin. Siellä sitten alkoikin tapahtua.
Pitsa nimittäin alkoi mukavasti paisua. Ja sitten se paisui lisää. Sitten se paisui vielä lisää. Se nousi pelliltä parikymmentä senttiä, pursusi uunin seinämille ja uuninluukkua vasten. Rakosista sitä puski ulos jonkin verran ja uunilasiin se paloi kauniisti ja tiukasti kiinni.
Kun noin 20 minuutin kuluttua kävin herkkuani katsomassa, oli näky kuin elokuvasta Blob – valuva kuolema. Makoisaa hirviöpitsaani ei mitenkään päin saanut ulos uunista. Minun oli odoteltava puolisen tuntia, jotta uuni jäähtyi sen verran, että pystyin veitsellä leikkelemään pitsan pois. Höyläsin sitä ulos siivuina, kuin kebabia ikään.
Kukaan ei enää halunnut syödä minun pitsaani. Asiaa ei auttanut se, että olin unohtanut suolan taikinasta kokonaan. Sitä kun ei reseptissä erikseen ollut mainittu. Itse urhollisesti söin joitakin paloja, joihin oli sattunut taikinaan uponneita täytteitä. Vaikka eivätpä ne herkkusienet suolattoman limpun seasta paljon maistuneetkaan.
Tuosta tapauksesta alkaen olen pitänyt Keijon pitsapalvelua puhelimeni pikavalinnoissa.
Oikeasti huonoimman reseptin, jonka muistan, sain koulusta. Luokkamme oli kärttänyt kotitalousopettajalta, että tehdään pitsaa. Pitkän taivuttelun jälkeen hän sitten myöntyikin, paistoimme sitä köksäntunnilla. Siihen kuului muiden muassa tuoreita herneitä ja leseitä. Ok, tuoreet herneet ja leseet ovat tietysti omalla tavallaan hyviä, mutta pitääkö sitä hiton terveysvalistusta tuputtaa turmelemaan lasten toiveherkutkin? Kyse oli pitsasta, taivaan tähden. Siihen kuuluu salamia ja kinkkua ja jauhelihaa ja valkosipulia. Hiisi vieköön, jos vielä joskus päädyn viemään kukkia opettajalle, ihan ilkeyttäni korvaan ruusut tukulla terveellisiä raparperinvarsia.
Mutta palataanpas sitten siihen omaan heikohkoon pitsanpaistooni. Sen verran harvoin jaksan laittaa oikeaa ruokaa, että ajattelin tehdä kerralla vähän isomman pitsan, jotta siitä sitten riittäisi useammaksi kerraksi syötävää. Kaivoin käsiini jonkin reseptin, ties mistä peräisin, käsin se oli joka tapauksessa kirjoitettu. Siinä oli tarvittavat ainekset listattu numerojärjestyksessä.
1. ½ pakettia hiivaa
2. 2 desiä maitoa
3. 1 kananmuna
4. 2 ruokalusikallista öljyä
5. 3 desiä jauhoja
Lisäksi oli vielä täytteitä, kinkkua ja herkkusieniä ja jotakin. Mutta viis niistä tässä jutussa.
Jotenkin noin se meni. Mutta koska tosiaan ajattelin tehdä kerralla enemmän, päätin yksinkertaisesti tuplata kaiken. Tässä vaiheessa olisi reseptissä kannattanut olla kohta, joka kertoo jo alkuperäisen ohjeen mukaisen pitsan olevan kohtuullisen isokokoinen.
Sen lisäksi, että laskin kaikki ainekset kahdesti, jotenkin hämäännyin noista järjestysluvuista. Kuten jo kerroin, oli resepti kirjoitettu käsin ja järjestysnumerot paikoin sekaantuivat määrien kanssa. Siispä sen sijaan, että olisin käyttänyt kokopaketin hiivaa, luulin, että minun pitää tuplata 1 ½ pakettia. Laitoin siis taikinaan täydet kolme pakettia hiivaa. Maidon, öljyn ja kananmunan tuplaus onnistui niin kuin pitikin. Sen sijaan jauhojen kanssa meni taas metsään. Tuplasin 5.3 desiä jauhoja. Muistan kyllä ihmetelleeni jauhojen tarkkaa määrää reseptissä, mutta en antanut sen häiritä kokkaustani. Pyöristin määrän kuitenkin 11 desiin. Jauhoja kului yli paketillinen.
Näistä aineksista sitten sotkin taikinan ja levitin sen uunipellille. Malttamattomana kaverina en jaksanut odotella hiivan nousemista pätkääkään, vaan survaisin täytteet päälle ja pukkasin pellin uuniin. Siellä sitten alkoikin tapahtua.
Pitsa nimittäin alkoi mukavasti paisua. Ja sitten se paisui lisää. Sitten se paisui vielä lisää. Se nousi pelliltä parikymmentä senttiä, pursusi uunin seinämille ja uuninluukkua vasten. Rakosista sitä puski ulos jonkin verran ja uunilasiin se paloi kauniisti ja tiukasti kiinni.
Kun noin 20 minuutin kuluttua kävin herkkuani katsomassa, oli näky kuin elokuvasta Blob – valuva kuolema. Makoisaa hirviöpitsaani ei mitenkään päin saanut ulos uunista. Minun oli odoteltava puolisen tuntia, jotta uuni jäähtyi sen verran, että pystyin veitsellä leikkelemään pitsan pois. Höyläsin sitä ulos siivuina, kuin kebabia ikään.
Kukaan ei enää halunnut syödä minun pitsaani. Asiaa ei auttanut se, että olin unohtanut suolan taikinasta kokonaan. Sitä kun ei reseptissä erikseen ollut mainittu. Itse urhollisesti söin joitakin paloja, joihin oli sattunut taikinaan uponneita täytteitä. Vaikka eivätpä ne herkkusienet suolattoman limpun seasta paljon maistuneetkaan.
Tuosta tapauksesta alkaen olen pitänyt Keijon pitsapalvelua puhelimeni pikavalinnoissa.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Pysäköintisääntöjä
Nyt ei tapsailla, vaan viimoisen päälle noudatetaan sääntöjä. Nimittäin liikennesääntöjä.
Kuvissa on Hietaniemenkadun pohjoisreuna, eli katsontasuunta on Kampista Hietaniemeen päin. Tämäisen korttelin osuudella pysäköintiä ohjataan neljällä kuvassa näkyvällä liikennemerkillä, ovat kulkusuuntaan katsottuna järjestyksessä seuraavat:
-P - pysäköinti maksullista 9-19
-pysäköinti kielletty
-P - pysäköinti maksullista 9-19
-pysäköinti kielletty 7-18
Kortteli sattuu olemaan samainen, jossa HYSFK kokoontuu torstaisin, yleensä noin 18:00 alkaen. Tulen nykyisin paikalle enimmäkseen autolla, joten juuri nämä parkkipaikat ovat tulleet minulle tärkeiksi.
Mutta sellaista olen jäänyt pohtimaan, että pysäköintikieltomerkki kumoaa edeltävän P-merkin, eikös vain? Aika itsestään selvää. Tässä tapauksessa kiinnostavatkin nuo kaksi viimeistä merkkiä. Kun edellä pysäköinti on maksullista 9-19, ja perässä kiellettyä 7-18, myös tässä tapauksessa pysäköintikieltomerkki kumoaa P-merkin? Asiaa! Se tarkoittaa sitä, että kun pysäköintikielto kello 18 päättyy, eivät sen jäljessä olevat kaksi ruutua ole enempää kiellettyjä, kuin maksullisiakaan. Vai mitä?
Huomasin ja hyödynsin tätä viime torstaina ja aion ruutuja käyttää vastedeskin. Kuten jo sanoin, HYSFKin kokoontumiset alkavat juuri sopivasti 18:00 aikaan. Tuolloin on ylipäätään hankalaa löytää noilta nurkilta vapaata parkkitilaa. Nyt löydän peräti kaksi (yleensä joka kerralla) vapaana olevaa ilmaista ruutua.
Kuvissa on Hietaniemenkadun pohjoisreuna, eli katsontasuunta on Kampista Hietaniemeen päin. Tämäisen korttelin osuudella pysäköintiä ohjataan neljällä kuvassa näkyvällä liikennemerkillä, ovat kulkusuuntaan katsottuna järjestyksessä seuraavat:
-P - pysäköinti maksullista 9-19
-pysäköinti kielletty
-P - pysäköinti maksullista 9-19
-pysäköinti kielletty 7-18
Kortteli sattuu olemaan samainen, jossa HYSFK kokoontuu torstaisin, yleensä noin 18:00 alkaen. Tulen nykyisin paikalle enimmäkseen autolla, joten juuri nämä parkkipaikat ovat tulleet minulle tärkeiksi.
Mutta sellaista olen jäänyt pohtimaan, että pysäköintikieltomerkki kumoaa edeltävän P-merkin, eikös vain? Aika itsestään selvää. Tässä tapauksessa kiinnostavatkin nuo kaksi viimeistä merkkiä. Kun edellä pysäköinti on maksullista 9-19, ja perässä kiellettyä 7-18, myös tässä tapauksessa pysäköintikieltomerkki kumoaa P-merkin? Asiaa! Se tarkoittaa sitä, että kun pysäköintikielto kello 18 päättyy, eivät sen jäljessä olevat kaksi ruutua ole enempää kiellettyjä, kuin maksullisiakaan. Vai mitä?
Huomasin ja hyödynsin tätä viime torstaina ja aion ruutuja käyttää vastedeskin. Kuten jo sanoin, HYSFKin kokoontumiset alkavat juuri sopivasti 18:00 aikaan. Tuolloin on ylipäätään hankalaa löytää noilta nurkilta vapaata parkkitilaa. Nyt löydän peräti kaksi (yleensä joka kerralla) vapaana olevaa ilmaista ruutua.
perjantai 5. syyskuuta 2008
Voi tapain turmelus!
Ostin vahingossa alkoholitonta siideriä.
Toivottavasti ystävien huumorintaju huomenna kestää.
Täytyypä muistella sitä vanhaa sanontaa, miten se menikään,
"Kyllä viinaa voi olla ilman kivaakin".
Toivottavasti ystävien huumorintaju huomenna kestää.
Täytyypä muistella sitä vanhaa sanontaa, miten se menikään,
"Kyllä viinaa voi olla ilman kivaakin".
maanantai 1. syyskuuta 2008
Maailman huonoimmat ajo-ojeet
Päätinpäs jakaa teidän kanssanne kaikkein huonoimmat ajo-ohjeet, jotka olen koskaan saanut. Tässä työssä tuntemattomien osotteiden etsiminen on ihan arkipäivää. Työmaat sijaitsevat monasti uudisalueilla, joilla ei ole vielä virallisia teitäkään. Niiden hakeminen, etenkin vieraissa kaupungeissa, on aina vähän seikkailua.
Tämän tapauksen ei kutenkaan pitänyt olla hankalaa. Olin pienehkössä kaupungissa ja etsin hotelliani. Minulla oli tiedossani hotellini nimi ja jonkinlainen kutina, missä päin sen piti sijaita. Mutta edestakaisesta ajelustani huolimatta se ei vain ollut sattunut silmääni.
Pysähdyin viimein kaupungin matkakeskukselle, jossa arvelin sijaitsevat Infon, tai jonkinlaisen turistiystävällisen neuvontapaikan. Infoa ei ollut, mutta ystävällisyyttä löytyi yllin kyllin. Paikassa sijaitsi Matkahuollon palvelupiste, kysyin tiskin takana olevalta rouvalta tietä hotellilleni. Hän olikin aivan itse avuliaisuus ja kertoi paikan olevan ihan vieressä. Karttaakaan ei tarvittu, koska hän saattoi suoraan näyttää minulle, missä se on. Niinpä menimmekin yhdessä keskuksen takaovelle. Siellä sitten sain ne - maailman huonoimmat ajo-ohjeet. ”Aja tuota tietä tuossa. Kulman takaa jatka eteenpäin, se on heti aseman jälkeen oikealla puolella. Siinä on Shell samassa pihassa, 50 metriä tästä.”
Kiitin kauniisti ja lähdin etsimään majapaikkaani. Tuon yksinkertaisempaa reittiä ei voinut ollakaan. 50 metriä. Mikään ei voinut mennä pieleen. Eipä. Ajoin kiertotietä kulman taakse neuvotulle reitille. Kiertotietä, koska "Aja tuota tietä tuossa" pätkää ei saanut ajaa, se oli väärään suuntaan yksisuuntainen. Asema näkyi jo neuvontapaikasta, se olikin ainoa joka ohjeissa ei ollut väärin. Aseman takana oikealla puolella sen sijaan ei ollut Shelliä, vaan puutavaran lastausasema. Ei tuoksuakaan huoltoasemasta, saatikka majapaikastani. Ajelin harmissani tietä eteenpäin. Mitään ohjeisiin viittaavaakaan ei tullut vastaan. Tie ehti vaihtua toiseksi, mutta jatkoin kääntymättä eteenpäin. Kunnes PUOLEN KILOMETRIN ajon jälkeen tien VASEMMALLA puolen tuli NESTE, jonka baarin ja bensiinikatosten välistä vilahti hotellini kyltti.
Löysin kuin löysinkin ohjeiden avulla perille. Tuli mieleen, olisiko heillä päin Shell yleisnimi huoltoasemille? Mahdollista sekin, mutta miten joku voi arvioida yli puolen kilometrin matkan 50 metriksi? Etenkin kun ensimmäiset 30 m ovat näkyvillä.
Ensi kerralla kerron huonoimmasta reseptistä, jolla olen yrittänyt paistaa pitsaa. Tähän onnettomaan reseptiin olen syyllinen ihan itse.
Tämän tapauksen ei kutenkaan pitänyt olla hankalaa. Olin pienehkössä kaupungissa ja etsin hotelliani. Minulla oli tiedossani hotellini nimi ja jonkinlainen kutina, missä päin sen piti sijaita. Mutta edestakaisesta ajelustani huolimatta se ei vain ollut sattunut silmääni.
Pysähdyin viimein kaupungin matkakeskukselle, jossa arvelin sijaitsevat Infon, tai jonkinlaisen turistiystävällisen neuvontapaikan. Infoa ei ollut, mutta ystävällisyyttä löytyi yllin kyllin. Paikassa sijaitsi Matkahuollon palvelupiste, kysyin tiskin takana olevalta rouvalta tietä hotellilleni. Hän olikin aivan itse avuliaisuus ja kertoi paikan olevan ihan vieressä. Karttaakaan ei tarvittu, koska hän saattoi suoraan näyttää minulle, missä se on. Niinpä menimmekin yhdessä keskuksen takaovelle. Siellä sitten sain ne - maailman huonoimmat ajo-ohjeet. ”Aja tuota tietä tuossa. Kulman takaa jatka eteenpäin, se on heti aseman jälkeen oikealla puolella. Siinä on Shell samassa pihassa, 50 metriä tästä.”
Kiitin kauniisti ja lähdin etsimään majapaikkaani. Tuon yksinkertaisempaa reittiä ei voinut ollakaan. 50 metriä. Mikään ei voinut mennä pieleen. Eipä. Ajoin kiertotietä kulman taakse neuvotulle reitille. Kiertotietä, koska "Aja tuota tietä tuossa" pätkää ei saanut ajaa, se oli väärään suuntaan yksisuuntainen. Asema näkyi jo neuvontapaikasta, se olikin ainoa joka ohjeissa ei ollut väärin. Aseman takana oikealla puolella sen sijaan ei ollut Shelliä, vaan puutavaran lastausasema. Ei tuoksuakaan huoltoasemasta, saatikka majapaikastani. Ajelin harmissani tietä eteenpäin. Mitään ohjeisiin viittaavaakaan ei tullut vastaan. Tie ehti vaihtua toiseksi, mutta jatkoin kääntymättä eteenpäin. Kunnes PUOLEN KILOMETRIN ajon jälkeen tien VASEMMALLA puolen tuli NESTE, jonka baarin ja bensiinikatosten välistä vilahti hotellini kyltti.
Löysin kuin löysinkin ohjeiden avulla perille. Tuli mieleen, olisiko heillä päin Shell yleisnimi huoltoasemille? Mahdollista sekin, mutta miten joku voi arvioida yli puolen kilometrin matkan 50 metriksi? Etenkin kun ensimmäiset 30 m ovat näkyvillä.
Ensi kerralla kerron huonoimmasta reseptistä, jolla olen yrittänyt paistaa pitsaa. Tähän onnettomaan reseptiin olen syyllinen ihan itse.
tiistai 26. elokuuta 2008
Ihana aamu - olisikin
Voiko ihanammin päivän enää alkaa?
Onko ihanampaa aamua kuin tää?
Silmäs kun sä aukaiset,
kohta ulos vilkaiset,
nousemista tahdot pitkittää.
Voiko ihanammin loikoilua jatkaa?
Onko ihanampaa tapaa niin kuin tää?
Päivä paistaa kirkaimmin,
linnut laulaa meillekin,
sulle kuiskaan vierellein sä jää.
Kuunnelkaas alkukielellä, on aika veikeä ;)
Äijä lienee kolmen nitron kyydissä. Kicsit szomorkás a hangulatom
Aamuheräämisen vaikeudesta kärsivät eivät paljon puolustuspuheenvuoroja kuule. Aamu-uniset tuomitaan suoralta kädeltä laiskureiksi ja talon hävittäjiksi.
Mutta kun se on vaikeaa, niin se on vaikeaa.
Itse uskoisin kärsiväni ns. ”myöhästyneen unen vaiheesta”. Se tarkoittaa selkokielellä suunnilleen tätä: kun normaalisti syvän unen vaihe saavutetaan nukkumisen alkupuolella, noin tunnin jälkeen nukahtamisesta, meikäläiset lipuvat sinne vasta aamuyön tunteina, neljän – viiden tunnin unen jälkeen. Se merkitsee myös sitä, että kun aamulla minun pitäisi nousta, olen kaikkein syvimmilläni unimaailmassa. Ja sieltä ei virkkuna nousta. Ei nousta. Ei nousta. EI! Tämä on Nukkumatin pirullisia kepposia. Auttaisikohan, jos laatisin nootin DDR:n hallitukselle?
Päinvastoin taas, jos minun pitää herätä kolmen – neljän tunnin unien jälkeen, olen heti virkeä, levollinen ja valmis päivän askareisiin. Lyhyet unet näkyvät kyllä illalla aikaisena uupumisena, mutta herääminen on helppoa.
Tätä aamuheräämisvaikeutta varten minulla on vuosien aikana ollut läjäpäin erilaisia tapoja taistella. Lukioaikana käytin kolmea eri herätyskelloa, joista ensimmäinen vain käynnisti nousun syvästä unesta. Se pärähti sänkyni vieressä ja oli helppo sulkea. Toinen kello soi tunnin kuluttua tästä, ja sen verran kauempana sängystäni, että jouduin nousemaan ylös sulkemaan sen. Usein tein jonkun aamutoimenkin tässä välissä, esimerkiksi kävin pesemässä korvani. Se onnistui, koska tiesin pääseväni vielä jatkaman uniani.
Viimeinen kello herätti jälleen tunnin päästä edellisestä. Se olikin sitten jo kohtuullisen siedettävä herätys ja lopullinen päivän aloitus.
Armeijassa ei moiseen temppuiluun ollut mahdollisuutta. Siellä käytin raakaa ”kerta rutina, eikä ainainen kitinä” -metodia. Heti herätyksen tultua hyppäsin zombina hoippumaan pitkin tupaa ja käytävää. Nousu tapahtui todellakin heti, sekunnissa herätyshuudosta. Pääsin itseni herraksi alle puolessa minuutissa, ja siihen mennessä hälinä ympärillä olikin niin hurja, että punkkaan ei ollut paluuta. Metodi oli miellyttävä kuin joka-aamuinen amputaatio. Peli jätti minulle vuosiksi hirveät painajaiset. Ajatelkaa nyt, aamu-uninen nukkuja näkee unta siitä, että pitää herätä! Kestämätöntä.
Nykyisin homma hoituu normiaamuina yhdellä kellolla, joka soi puolen tunnin välein, kunnes noustessani sammutan sen lopullisesti. Menetelmä on itse asiassa aika siedettävä. Tosin aamut joskus venyvät aivan mahdottoman pitkiksi. Ensimmäinen herätys tapahtuu 6:00, ja yleensä pääsen sängystä kokonaan ylös 7:30 tai 8:00. Mutta on aamuja, jolloin ylöspääsyä ei kerta kaikkiaan ole ennen yhdeksää. Töissä pitää korvat kovettaa aamuvirkkujen naljailuilta, mutta minkäs teet, minulle kyse on ylivoimaisesta asiasta.
Jos on pakko nousta aamulla (juna, tai jokoin muu odottaa varhaisella), laitan lisäksi kännykkäni soimaan jälleen niin kauas sängystäni, että joudun nousemaan sen sammuttaakseni.
Illan nukkumaanmenoajalla ole ollut kauheasti merkitystä. En yleensä nukahda, ennen kuin olen valvonut vähintään 16 tuntia.
Joskus olen tuuminut kokeilla myös ”nastoja sängyn vieren” -metodia. Mutta ehkei sentään. Sukathan siinä menisivät.
Onko ihanampaa aamua kuin tää?
Silmäs kun sä aukaiset,
kohta ulos vilkaiset,
nousemista tahdot pitkittää.
Voiko ihanammin loikoilua jatkaa?
Onko ihanampaa tapaa niin kuin tää?
Päivä paistaa kirkaimmin,
linnut laulaa meillekin,
sulle kuiskaan vierellein sä jää.
Kuunnelkaas alkukielellä, on aika veikeä ;)
Äijä lienee kolmen nitron kyydissä. Kicsit szomorkás a hangulatom
Aamuheräämisen vaikeudesta kärsivät eivät paljon puolustuspuheenvuoroja kuule. Aamu-uniset tuomitaan suoralta kädeltä laiskureiksi ja talon hävittäjiksi.
Mutta kun se on vaikeaa, niin se on vaikeaa.
Itse uskoisin kärsiväni ns. ”myöhästyneen unen vaiheesta”. Se tarkoittaa selkokielellä suunnilleen tätä: kun normaalisti syvän unen vaihe saavutetaan nukkumisen alkupuolella, noin tunnin jälkeen nukahtamisesta, meikäläiset lipuvat sinne vasta aamuyön tunteina, neljän – viiden tunnin unen jälkeen. Se merkitsee myös sitä, että kun aamulla minun pitäisi nousta, olen kaikkein syvimmilläni unimaailmassa. Ja sieltä ei virkkuna nousta. Ei nousta. Ei nousta. EI! Tämä on Nukkumatin pirullisia kepposia. Auttaisikohan, jos laatisin nootin DDR:n hallitukselle?
Päinvastoin taas, jos minun pitää herätä kolmen – neljän tunnin unien jälkeen, olen heti virkeä, levollinen ja valmis päivän askareisiin. Lyhyet unet näkyvät kyllä illalla aikaisena uupumisena, mutta herääminen on helppoa.
Tätä aamuheräämisvaikeutta varten minulla on vuosien aikana ollut läjäpäin erilaisia tapoja taistella. Lukioaikana käytin kolmea eri herätyskelloa, joista ensimmäinen vain käynnisti nousun syvästä unesta. Se pärähti sänkyni vieressä ja oli helppo sulkea. Toinen kello soi tunnin kuluttua tästä, ja sen verran kauempana sängystäni, että jouduin nousemaan ylös sulkemaan sen. Usein tein jonkun aamutoimenkin tässä välissä, esimerkiksi kävin pesemässä korvani. Se onnistui, koska tiesin pääseväni vielä jatkaman uniani.
Viimeinen kello herätti jälleen tunnin päästä edellisestä. Se olikin sitten jo kohtuullisen siedettävä herätys ja lopullinen päivän aloitus.
Armeijassa ei moiseen temppuiluun ollut mahdollisuutta. Siellä käytin raakaa ”kerta rutina, eikä ainainen kitinä” -metodia. Heti herätyksen tultua hyppäsin zombina hoippumaan pitkin tupaa ja käytävää. Nousu tapahtui todellakin heti, sekunnissa herätyshuudosta. Pääsin itseni herraksi alle puolessa minuutissa, ja siihen mennessä hälinä ympärillä olikin niin hurja, että punkkaan ei ollut paluuta. Metodi oli miellyttävä kuin joka-aamuinen amputaatio. Peli jätti minulle vuosiksi hirveät painajaiset. Ajatelkaa nyt, aamu-uninen nukkuja näkee unta siitä, että pitää herätä! Kestämätöntä.
Nykyisin homma hoituu normiaamuina yhdellä kellolla, joka soi puolen tunnin välein, kunnes noustessani sammutan sen lopullisesti. Menetelmä on itse asiassa aika siedettävä. Tosin aamut joskus venyvät aivan mahdottoman pitkiksi. Ensimmäinen herätys tapahtuu 6:00, ja yleensä pääsen sängystä kokonaan ylös 7:30 tai 8:00. Mutta on aamuja, jolloin ylöspääsyä ei kerta kaikkiaan ole ennen yhdeksää. Töissä pitää korvat kovettaa aamuvirkkujen naljailuilta, mutta minkäs teet, minulle kyse on ylivoimaisesta asiasta.
Jos on pakko nousta aamulla (juna, tai jokoin muu odottaa varhaisella), laitan lisäksi kännykkäni soimaan jälleen niin kauas sängystäni, että joudun nousemaan sen sammuttaakseni.
Illan nukkumaanmenoajalla ole ollut kauheasti merkitystä. En yleensä nukahda, ennen kuin olen valvonut vähintään 16 tuntia.
Joskus olen tuuminut kokeilla myös ”nastoja sängyn vieren” -metodia. Mutta ehkei sentään. Sukathan siinä menisivät.
perjantai 22. elokuuta 2008
Lisää Paprikaa
Eilen ESC kävi Espoo Espoo Cinéssä katsomassa tanskalaisen elokuvan Vikaren. Olipa elokuva. Siitä huolimatta, että kyse oli teinikauhusta ja vieläpä genren pehmeästä päästä, ja vaikka kuva ei ennalta arvattavuuksineen tule Oscar-gaalaa sekoittamaankaan, oli leffassa jotakin loistavaakin. Paprika Steen. Hitsi, siinä oli pirullinen pahis - sijaisopettaja helvetistä. Lapset tuskin samaa elokuvassa näkevät, mutta jotakin outoa viehätysvoimaa Paprika uhkui. Hän oli minulle ennalta täysin tuntematon (sellainen tanskalaisen elokuvan asiantuntija kuin minäkin olen) näyttelijä – ohjaaja, jonka tuotantoon aion kyllä tutustua lisääkin. Ensimmäinen tilaisuus tulee jo sunnuntaina, kun Paprikan ohjaustyö Til døden os skiller esitetään Espoo Cinéssä.
Voi tapaus, huomasin tänään pohtivani, että pitäisiköhän vaihtaa seinällä Milla Jovovichin kuva Paprika Steenin kuvaan? Kummallista, eikö, Milla on sentään supermalli. Samalla tavalla sekoilin viimeksi, kun huomasin ihastuneeni Gilmoren tytöissä enemmän Lauren Grahamiin, kuin Alexis Bledeliin (onneksi Sin City palautti järkeni takaisin ruotuunsa).
Jos en tietäisi, että scifistit lakkaavat vanhenemasta kun täyttävät 25, olisin voinut luulla että minun maailmaani on hiipinyt outoja keski-ikäisen (hyi hiisi) arvoja.
Ja ihan asian sivusta, onnea Maijalle ja Johannalle 25 v syntymäpäivien johdosta :) Ja Nikolle myös, onpas tänään synttäriruuhkaa.
Lisää sivuraiteita, The Nuuksio Witch Project video löytyy nyt You Tubesta.
Voi tapaus, huomasin tänään pohtivani, että pitäisiköhän vaihtaa seinällä Milla Jovovichin kuva Paprika Steenin kuvaan? Kummallista, eikö, Milla on sentään supermalli. Samalla tavalla sekoilin viimeksi, kun huomasin ihastuneeni Gilmoren tytöissä enemmän Lauren Grahamiin, kuin Alexis Bledeliin (onneksi Sin City palautti järkeni takaisin ruotuunsa).
Jos en tietäisi, että scifistit lakkaavat vanhenemasta kun täyttävät 25, olisin voinut luulla että minun maailmaani on hiipinyt outoja keski-ikäisen (hyi hiisi) arvoja.
Ja ihan asian sivusta, onnea Maijalle ja Johannalle 25 v syntymäpäivien johdosta :) Ja Nikolle myös, onpas tänään synttäriruuhkaa.
Lisää sivuraiteita, The Nuuksio Witch Project video löytyy nyt You Tubesta.
keskiviikko 13. elokuuta 2008
Päivä jolloin lakkasin pelkäämästä Darth Vaderia
Ei aavistustakaan kuvaajasta tai virittäjästä. Mutta hyvää työtä ja kiitos.
maanantai 11. elokuuta 2008
Pikagallup
Tehdäänpäs pieni pikagallup TÄYSIN satunnaisille vastaantulijoille. Mikä on ensivuoden tapahtuma, jota ei kerta kaikkiaan voi jättää väliin?
Hienolta näyttää. Jotenkin kummasti tuntuu, että ensivuonna Finnconissa 2009 eivät scifistit enää arkivaatteissaan huku animepukujen loisteeseen. Vai mitä luulette?
Kiitoksia ystävällisille gallupiin osallistuneille.
Hienolta näyttää. Jotenkin kummasti tuntuu, että ensivuonna Finnconissa 2009 eivät scifistit enää arkivaatteissaan huku animepukujen loisteeseen. Vai mitä luulette?
Kiitoksia ystävällisille gallupiin osallistuneille.
tiistai 5. elokuuta 2008
TARDIS - miten se syntyi
Ei se synny, ei se synnyttämättä synny. Ei synny synnyttämättä.
Mukana rakentamassa Pasi, Tuomas (Ilmarinen), Maija (Väinämöinen), Jenny, Tapsa, ja Juha. Muitakin varmasti oli, mutta vain mainitut osuivat näihin kuviin.
Teron ottama kuva Tardiksesta Finnconissa 2008.
Lisää Juhan napsimia kuvia rakentamisen eri vaiheista.
Mukana rakentamassa Pasi, Tuomas (Ilmarinen), Maija (Väinämöinen), Jenny, Tapsa, ja Juha. Muitakin varmasti oli, mutta vain mainitut osuivat näihin kuviin.
Teron ottama kuva Tardiksesta Finnconissa 2008.
Lisää Juhan napsimia kuvia rakentamisen eri vaiheista.
maanantai 4. elokuuta 2008
Auringonpimennys
Kuvattu Espoossa 1.8.2008 kello 12:50. Eka kuva on filminpätkän läpi, toinen pienellä ajalla ja aukolla samasta paikasta suoraan auringosta. Vaikka ei uskoisi, niin filmin läpi kuvattu on 2 kertainen suurennos verrattuna suoraan kuvattuun.
tiistai 29. heinäkuuta 2008
Maailman kahdeksas ihme - Jordan-lätkä Finnconissa 2008
Finnconissa 2008 järjestettiin Jordan-lätkäkilpailu, johon tietysti osallistui myös ESCin joukkue, nimeltään "Maailman kahdeksas ihme".
Kyse oli varsinaisesti yksilökilpailusta, mutta eipä se joukkuetta haitannut.
Kirjailijaa kunnioittavassa, mutta hänen tuotantoansa mielellään kaltoin kohtelevassa joukkueessame olivat tällä kertaa mukana:
Elokuvaohjaaja Carl Denham, New York,
Kapteeni Englehorn, Biskajanlahti,
Elokuvatähti Neiti Ann Darrow, New York
ja tietysti itse 8. ihme King Kong, Pääkallosaari.
Tehtävänä oli yksinkertaisesti pistää jordaneilla (viisi kappaletta) verkot tötterölle. Maaleista 20 p, ylämummosta 40 p, kirjan hajottamisesta 10 p, mailan hajottamisesta 10 p, maalivahdin (joka osottautui olevan itse Robert Jordan) turmelemisesta lisäpisteitä.
Joukkueestamme ensimmäiseksi tuleen astui Kapteeni Englehorn. Urhealla suorituksella ja pienellä pyllähdyksellä Kapteeni otti johtopaikan haltuunsa, ja siirtyi hetkeksi kameran taakse.
Toisena kentälle asteli Ohjaaja Denham. Ohjaaja teki alkuun muutamia tarkkoja täsmäsivalluksia ylämummoon, mutta päätti loppuvaiheessa luottaa lähinnä raakaan voimaan. Jälki oli sen mukaista. Vakuuttava kärkipaikka.
Seuraavana olikin vuorossa Neiti Darrow, joka aloitti suorituksensa näyttävästi korkokengissä. Mutta optimaalisen tuloksen takaamiseksi hän päätti lopulta luopua hankalahkoista "urheilu"jalkineistaan. Innokkaat joukkuetoverit heittivät kertaalleen hattunsakin areenalle (vai oliko se tuulenpuuska).
Viimeisipänä, mutta ei vähäisimpänä kaukaloon astui itse King Kong. Yleisön rytmikkäiden "Kong, Kong", huutojen saattelemana tämä jättiläinen heitti ensin mailan, sitten muut pelivälineet ympäri kenttää ja vähän ylikin. Tunnelma oli sykähdyttävä, ja katsomo haltioissaan. Suorituksen päälle maistui siemaus oman saaren mangomehua. Pitkän kuljetusmatkan aikana mehu oli päässyt vähän käymään, mutta hyvää se oli silti.
Vastustajiakin kentällä kävi.
Hyvistä suorituksista kannattaa mainita etenkin Jautero, Jouni (esciläisiä hekin), Tuomas ja Warda. Vahvoja olivat myös tamperelaiset Laura-Marja ja Jukka K. sekä Turun lahja kilpailulle Vesa ja tietenkin Ipa. Sen sijaan HYSFK:läiset olivat ihan kebab-kioskilla. Näin siitä huolimatta, että huhujen mukaan yhdellä joukkueen jäsenellä on tärkeitä ruumiinosia adamantiumista.
Kun tuomarit Janne ja Maria - jotka onnistuvat pitämään aisoissa jopa läpiketkun Denhamin - laskivat loppupisteitä, kokoontui tiimi "Maailman kahdeksas ihme" yhteiskuvaan.
Joukkueemme järkähtämätön viileys ja vankkumaton yhtenäisyys tuo helposti mieleen Keystone Kopsien sulavan dynamiikan.
Palkintoja pääsivät lopulta noutamaan voittajaksi yltänyt Tuomas, kakkonen Jukka, sekä Escin oma Ohjaaja, Pääkallosaaren löytäjä, King Kongin kesyttäjä Carl Denham. Valitettavasti kolmas palkinto piti sisällään kaikki Jordan pelivälineet.
Lopuksi vielä muutamia yleiskuvia. Kiitoksia Tampere, ensivuonna uudelleen Kaapelitehtaalla.
Kuvien räpsimessä auttoivat ainakin Mikael ja Jouni. Muutamat kuvat (kuten Keystone Kopsit) ovat Jauteron omaisuutta. Myös Kummisedän kuvia on mukana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
