tiistai 30. syyskuuta 2008

Seksikertomus

Edellinen blogaukseni oli tuollainen vähän ällöttävä tarina, joten tällä kerralla kerron paljon iloisemmasta asiasta. Ja mikä onkaan iloisempaa kuin seksi?

Olin juuri täyttänyt 17 ja oli Juhannus. Olimme kavereiden kanssa mökkeilemässä umpiruotsinkielisellä paikkakunnalla Pohjanmaan rannikon tuntumassa. Päivän mittaan otettiin aurinkoa ja tissuteltiin rommiviinaa. Illalla oli tiedossa tanssit läheisellä (noin 15 km) tanssilavalla. Sinne sitten lähdimme 9 paikkaisella pakettiautolla. Meitä oli vain viisi, joten neljällä oli lupa tuoda seuralainen mukanaan takaisin mökille.

Ihan kivasti illalla menikin. Mukava tyttökolmikko, 15-16 vuotiaita lyöttäytyi minun ja parin kaverini seuraan. Siellä tanssittiin ja mussutettiin tyttöin kanssa limua ja pullaa puffetin puolella. Muuta ei ollutkaan tarjolla. Olimme kuskia vaille kaikki alaikäisiä diskotelttaan, jossa olisi ollut baari. Mökille lähtökin sitten jossakin vaiheessa tuli mieleen. Kello ei ollut edes kymmentä, kun päätimme vähän ”pistäytyä” mökillämme. Tytöthän lähtivät mukaan, kun sopivasti houkuttelin, sehän on selvä.

Mökillä tarjosimme tytöille lonkeroita. Siideriä ei tuhon aikaan juonut kukaan. Jutustelu alkoi vaivihkaa lämmetä vähän halimisen puolelle. Saatettiinpa muutamat pusutkin vaihtaa. Oma tavaramerkkini oli nenien hierominen vastakkain tytön kanssa. Se oli jotenkin ylitsepursuavan seksuaalista, mutta ah, niin viatonta. Mutta sitä pidemmälle olimme kaikki aika arkoja. Päätimme joka tapauksessa illan pimetessä vaihtaa puhelinnumeroita. Tuumailin, että nytpäs teen - kieroksi väitettynä kaverina - taktisen hienovaraisen vihjauksen ja samalla osoitan olevani varsinainen maailmanmies. Otin suurieleisesti lompakostani kortsupaketin, repäisin sen pahvikuoresta palan ja kirjoitin oman puhelinnumeroni sille. Ojensin lapun tytölleni ja tämä katsoi raapustustani. Kääreen palassa sattui juuri olemaan paketin pakkausmerkintä. Tyttö asiaa enempää ajattelematta huudahti, ”Tämähän on mennyt kaksi vuotta sitten vanhaksi”.

Ja sitä iloista kuoronaurua kesti mökissä varmaankin varttitunnin. Tämä maailmanmies ei sanonut pitkään aikaan yhtään mitään, eikä varmasti yrittänyt sinä iltana enää yhtään hurmaustemppua. Sen verran kokosin itseäni, että sentään lähdin mukaan, kun kyyditettiin ja saatettiin tytöt takaisin kylälle. Sitten uudelleen mökille ja 24 karaatin aamuyön känni päälle.

Missäs jutun seksi?
No siinä, että tapaus vitutti ainakin viikon.

Mikä kelpaa piraijalle!

Muistelinpa eilen ESC:in mafiassa vuosientakaista muuttoamme pois Otaniemestä. Nuori perhe lähti opiskelijakylästä ja muutti Leppävaaraan. Meillä oli kaksi asuntoa kuukauden ajan päällekäin, mutta lähtö vanhasta tehtiin ihan heti ensimmäisenä päivänä.

Meillä oli tuolloin iso akvaario ja siinä parvi punapiraijoita. Jees, ne ovat juuri se kuuluisin ja tappavin laji, jotka viidakkoelokuvissa popsivat onnettomat virtaan suistuvat tavikset luilleen muutamassa sekunnissa. Ne kun ovat myös kauniita (kun pitävät suunsa kiinni) ja värikkäitä otuksia, ja siis näyttäviä akvaariokaloja.

Se on oikeastaan sivujuonne tässä muistelussa.

Saimme kämpän tyhjääkin tyhjemmäksi ja itsemme muutetuksi pois.

Jostakin syystä (koska vuokrasopimus oli vielä voimassa ja avaimet käytössä) kävimme reilun pari viikkoa myöhemmin kurkkaamassa vanhaa kämpää. Ehkä tekosyy oli vielä kerran tarkastaa, ettei mitään ollut jäänyt, mutta itse uskon, että kyse oli omalta osaltani ennemminkin fiilistelystä. Olinhan asunut Otaniemessä jo kuusi vuotta, ja paikasta oli tullut minulle hyvin rakas. Asuntomme oli neljännessä, ylimmässä kerroksessa (ei hissiä).

Alakerran oven tuntumassa tuli vastaan voimakas paha haju. Siis jo pihan puolella. Haju yltyi roimasti, kun astumme sisälle rappukäytävään. Sinä vaiheessa vielä epäilin, että joku talossa asuvista kiinalaisista valmisti voimakasta ruokaa. Talossa ja Otaniemessä asui tuohon aikaan runsaasti nimenomaan Kiinasta saapuneita vaihto- ja jatko-opiskelijoita. Erittäin mukavia ja ystävällisiä naapureita. Heidän asunnoistaan tuli aika usein ERITTÄIN voimakkaita, eksoottisia ruuantuoksuja käytäville. Poikkeuksena tietysti tämänkertaiseen, tuoksut olivat pääosin ihan miellyttäviä, tai eivät ainakaan erityisen kamalia.

Kun pääsimme toiseen kerrokseen lemu yltyi, ja minunkin oli pakko todeta, ettei katku voinut tulla ruuasta. Ellei taloon ollut muuttanut zombeja, jota söivät mätiä ihmisraatoja.

Kun pääsimme kolmanteen kerrokseen oli hengittäminen jo vaikeaa. Ja mieleeni nousi lievä pelkotila. Ettei vain...

Kun pääsimme neljänteen kerrokseen ja vatsaa alkoi tosissaan vääntää, karmea totuus paljastui. Totta kai lemu tuli juuri meidän asunnostamme, kuinkas muuten.

Avasin oven ja astuin sisälle. Voin melkein väittää että se haju oli kiinteää ainetta, niin kovasti se vastusti sisäänpääsyä. Emäntä meni oksentamaan, eikä se johtunut raskaudesta. Onneksi paikalle ei ollut eksynyt biologisia aseita suunnittelevia terroristeja, resepti olisi ollut tarjottimella valmiina.

Pikaisen silmäilyn jälkeen en löytänyt asunnosta mitään syyllistä, ei zombeja, ei komeroon menehtyneitä haisunäätiä. Sitten avasin pakastimen. Nyt lensi laatta jo minultakin.

Pakastimeen oli unohtunut pirajoille tarkoitettu ruokapussi, joka sisälsi verisiä, raakoja maksanpaloja ja paloiteltuja silakoita. Ihana yhdistelmä muhimassa kolmatta viikkoa lämpöisessä lokerossa.

Hetken mietin, mitä tehdä pussille. Vienkö roskikseen. Turhaa, ei se asunnon roskiksessa lakkaisi lemuamasta, eikä sitä smägmää valuvana voinut viedä rappukäytävän kauttakaan mihinkään. Tein ainoan teon, joka siinä epätoivoisessa tilanteessa oli mahdollista. Hävettää toki, enkä missään tapauksessa myönnä olevani ajattelematon luonnon turmelija, mutta nyt vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan ollut. Avasin ikkunan ja nakkasin pussin niin kauas metsään kuin pystyin.

Tämän jälkeen laitoimme tuuletuksen päälle. Avasimme molemmat asunnon ikkunat. Enkä tarkota mitään tuuletusluukkuja, vaan isot ikkunat. Minulla oli autossani jotakin astianpesuainetta, jonka avulla pesimme etenkin pakastimen, mutta myös käytännössä aika paljon reilumminkin jääkaappia ja vähän lattiaakin, sieltä minne pussi oli visvaansa valuttanut, kun sitä ikkunalle juoksutin. Pesun jälkeen kiilasin ikkunat siten, että ne eivät päässeet heilumaan, mutta olivat ihan reippaasti auki. Jätimme kämpän tuulettumaan ja lähdimme pois.

Seuraavana päivänä palasimme paikalle sulkemaan ikkunoita. Alaovella ei enää lemunnut, mutta käytävässä kyllä. Ja asunnossa. Ei se haju ollut mihinkään kadonnut. Lähdin siltä seisomalta lähikauppaan hakemaan Spick & Spania (sitruunan tuoksuista), ämpärin ja rättejä, sekä pullollisen ruiskutettavaa ilmanraikastetta. Sitten pesimme pariin kertaan pakastimen ja jääkaapin. Siis myös kaikki, hyllyjen ulko-, sisä- ja takaseinäpinnat. Seuraavaksi pesimme käytännössä koko eteisen, keittiön ja vessan lattiat ja seinät, varmaan vähän sieltä täältä muualtakin. Pahimman kaikista, sen pakastimen lokeron, josta myrkkyaarre löytyi, pesimme ainakin viidesti. Usean tunnin siivousurakan jälkeen kiilasin ikkunat uudelleen tuuletusasentoon, ja lähdimme jälleen pois.

Palasin taas parin päivän päästä sulkemaan ikkunoita. Nyt haju oli pois jo käytäviltäkin, mutta kämppä yhä lemusi. Silloin oli pakko luovuttaa. Ei ollut muuta tehtävissä. Suljin isot ikkunat, mutta jätin molemmat tuuletusluukut vielä apposen avoimeksi. Ruiskin ilmaan lisää ilmanraikastetta ja lukitsin oven jäljessäni.

En koskaan enää palannut asuntoon.

maanantai 22. syyskuuta 2008

Palmu teaser

Kävimme viikonloppuna TC:n, Ellan, Iivarin ja Ninnin kanssa tutustumassa Palmu-leffan yhteen kuvauspaikkaan. Tarkoitus oli tehdä koekuvausta ja ottaa traileria varten ensimmäisiä ottoja, mutta kameratekniikka petti. Ensisijaisesti kameran akku. Joitain kohtia sain kuin sainkin venyneeltä, vanuneelta, pätkivältä nauhalta pelastettua, ja niistä koostettuna teaseri. Olkaapa hyvä.

video

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Protestivarjoleffalista

Töissä on päätetty järjestää elokuvailta henkilöstölle. Saamme ihan itse valita, mikä leffa katsotaan. Vaihtoehtoina ovat Kummisetä tai Pulp Fiction.
VOI MAMMA MIA, BELLA DONNA, Kummisetä ja Pulp Fiction!
Vielä Tuntematon sotilas mukaan, ja sitten olisi valittavina kaikista maailman elokuvista ne, jotka kaikki ovat varmasti jo nähneet. Ihan pisti mielen kiukkuiseksi ja iltapäivän pilalle, kun tämän näin. Jos kyse olisi ollut kuvataiteeseen tutustumisesta, olisi vaihtoehtoina varmasti ollut ekskursio Mannerheimin ratsastajapatsaalle tai Kolmen sepän patsaalle.

Lähetin saman tien oman 10 elokuvan protestivarjolistani järjestäjille:

Angel Heart, Alan Parker – Mystisen jännityksen korkeaveisu. Mickey Rourken huippuhetkiä.

A Scanner Darkly, Richard Linklater – Uskollisin Philip K. Dick filmatisointi, jota edes Keanu Reeves ei pysty pilaamaan. Sivuosahahmojen (Woody Harrelson, Rory Cochrane, Robert Downey Jr.) täydellinen niskalenkki nimekkäämmistä päätähdistä (Reeves, Winona Ryder)

Usual Suspects, Bryan Singer – moderni Film noir, joka palkitsee vaativimmankin katsojan.

Point Blank, John Boorman – Raju ja karu rikoselokuva. Lee Marvin tekee roolin, joka saa Mel Gibsonin (uudelleenfilmatisointi Payback) näyttämään Tiivi-Taavilta.

Memento, Christopher Nolan – Katsojaa ei ole koskaan ennen talutettu näin vahvasti narussa.

Dogville, Lars von Trier – Uudenlainen elokuvaelämys joka saattaa saada katsojan pelkäämään itseään. Varoitus! PITKÄ ja vähän hidas elokuva.

La Femme Nikita, Luc Besson – Loistoesimerkki siitä, miten ranskalainen elokuva jyrää parhaimmillaan ison rahan Hollywood-remaket maanrakoon. Anna Parillaud vs. Bridget Fonda, 6-0 Ranskalle.

Abre los ojos, Alejandro Amenábar – Sama juttu espanjalaisittain. Penelope Cruz on läpimurtoroolissaan lähes filmille tallennettu runo.

Fight Club, David Fincher – välillä (katsojan omissa aivoissa) vastemielisen väkivaltaiseksi äityvä kertomus, joka todella saa tunteet pintaan.

Jackie Brown, Quentin Tarantino – Se pakollinen Tarantino. Elokuvallisesti onnistunein ja koossa pysyvin teos.

Listalta puuttuu paljon omia suosikkejani, koska en halunnut liikaa tuputtaa omituisuuksia tai ylenpalttisesti painottaa scifiä. Samaten pidin listalla vain kohtuullisen tunnettuja elokuvia, jotta niihin löytyisi valmista mielenkiintoa. Saa nähdä miten käy.

maanantai 15. syyskuuta 2008

Sarjisfestarit 2008

Sarjisfestarit ovat sitten tältä vuodelta ohitse. Loistotapahtuma. Kiitoksia etenkin Otto, joka vastasi kaikesta, Warda, joka hoiti kaiken ja Mari, joka sai kaiken näyttämään tosi coolilta. Ok, ehkä myös muutama muu uhrasi itsensä ja sydänverensä tapahtumalle, kiitoksia heillekin tasapuolisesti.

Tyylini mukaisesti en raportoi isoja ohjelmia tai isoista vieraista. Niistä ja heistä riittänee juttua muissa blogeissa ja muilla foorumeilla. Mutta pari pienempää tapahtumaa ansaitsee pienet muistelot.

Yksi kohokohta oli loistelias runonlausuntaperformanssi, jossa Vesa K. loitsi ilmoille muiden muassa Jorma Ollian hartioiden uusimpia Punk-runoja. Etenkin Pienet rinnat ja iso penis - siinä vasta nainen mun makuun -tulkinta sai yleisön vallan liikutuksen kyyneliin. Samoin vast’ikään Perliinin Bunkfestivaaleilla kategoriassa ”Fuck USA” ensimmäisen palkinnon napanneen Mä en mee Kampin Mäkkäriin esitys oli sykähdyttävä. Tätä on ihan pakko saada lisää.


Ninnin sarjakuvakoulussa muutuin kurssinkäyneeksi sarjakuvataiteilijaksi. Mitäs siitä sanotte? Tässä esimerkki piirtämästäni koko sarjakuva-alan ehkä uudistavasta ja mullistavasta sarjakuvastani Tenuttava jänö.


Vakavan ohjelman puolelta voisi mainita Tonin ja Grezenin jutustelu vuoden pienlehdistä. Olipa lavalle löydetty tosi nätti Enkeli ja tosi pelottava Piru, vieläpä osaavia esiintyjiä ja hyviä keskustelijoita molemmat.

Mangatyyliin vähyys pienlehdissä hämmästytti niin keskustelijoita kuin katsojiakin. Kun taas pornoa todettiin olevan vallan runsaasti. Vastoin Tonin vihjaisua, minä en todellakaan ole sitä moittinut – en tietenkään (mistä voi tulla edes idea, että minä moittisin runsasta pornostelua?) Olen kyllä taholtani kiinnittänyt asiaan huomiota ja ääneenkin sitä ihmetellyt. Seksi on tietysti päällimmäisenä nuorten aikuisten mielessä, ja onhan se väkivallan ohella helpoin tapa osoittaa "aikuisuutta" ja sitä kautta vakavahenkistä taiteentekoa. Tai sitten kaikilla tekijöillä ei vain ole taitoa tehdä oikeita käsikirjoituksia. Onneksi on Tiitu Takalon kaltaisia tekijöitä, joiden teokset nousevat huikean kirkkaina tämän keskimääräisen sopelluksen ylitse.
Hups, tämä meni nyt omiksi mietteikseni (ja moitteikseni), ei keskustelussa tällaisia puhuttu. Sitäpaitsi voi pornahtavaa sarjakuvaa tehdä taidollakin. Katsokaa vain Munabomberia tai Jopen uusinta!


Miinuspuolelle laitan scifipöydän myynnin. Sunnuntaiaamuna meni 10-12 välillä kaupaksi YKSI AINOA NAPPI. Kello 12-13 meni kaupaksi 2 nappia lisää, kun vähän painostettiin tuttuja. Onneksi iltapäivällä myynti lähti edes vähän rullaamaan. Huolimatta siitä, että olimme Pienlehtitaivaan ylivoimaisesti edullisin pöytä (kymmeniä laatulehtiä 0,5 ja 1 euron hintaan, samalla kun muut hinnoittelivat omiaan 3-10 euron välille) oli myynti ajoittain lähinnä surkuhupaisaa. No olihan tämä sarjistapahtuma, ja meillä myynnissä lukulehtiä, mutta kumminkin.



Iltabileet olivat hauskat, paitsi että joku sahasi lavalla sirkkelillä (kai se sellainen oli) koko illan, niin ettei musiikki kuulunut pöytiin saakka lainkaan.

Oli kaiken kaikkiaan loistelias tapahtuma. Toivottavasti Otolla ja kumppaneilla riittää kipinää pystyttää samanlainen taas ja vielä ensivuonnakin.

Kuvat piirtämisestä ja myyntipöydän takaa ovat Jani M:n ottamia.

maanantai 8. syyskuuta 2008

Uunista valuu hirviö

Lupailin kertoa maailman huonoimmasta pitsareseptistä. Vähän narrasin, ei muistelemassani reseptissä ollut vikaa. Toteutuksessa sen sijaan oli ihan vähän.

Oikeasti huonoimman reseptin, jonka muistan, sain koulusta. Luokkamme oli kärttänyt kotitalousopettajalta, että tehdään pitsaa. Pitkän taivuttelun jälkeen hän sitten myöntyikin, paistoimme sitä köksäntunnilla. Siihen kuului muiden muassa tuoreita herneitä ja leseitä. Ok, tuoreet herneet ja leseet ovat tietysti omalla tavallaan hyviä, mutta pitääkö sitä hiton terveysvalistusta tuputtaa turmelemaan lasten toiveherkutkin? Kyse oli pitsasta, taivaan tähden. Siihen kuuluu salamia ja kinkkua ja jauhelihaa ja valkosipulia. Hiisi vieköön, jos vielä joskus päädyn viemään kukkia opettajalle, ihan ilkeyttäni korvaan ruusut tukulla terveellisiä raparperinvarsia.

Mutta palataanpas sitten siihen omaan heikohkoon pitsanpaistooni. Sen verran harvoin jaksan laittaa oikeaa ruokaa, että ajattelin tehdä kerralla vähän isomman pitsan, jotta siitä sitten riittäisi useammaksi kerraksi syötävää. Kaivoin käsiini jonkin reseptin, ties mistä peräisin, käsin se oli joka tapauksessa kirjoitettu. Siinä oli tarvittavat ainekset listattu numerojärjestyksessä.

1. ½ pakettia hiivaa
2. 2 desiä maitoa
3. 1 kananmuna
4. 2 ruokalusikallista öljyä
5. 3 desiä jauhoja

Lisäksi oli vielä täytteitä, kinkkua ja herkkusieniä ja jotakin. Mutta viis niistä tässä jutussa.

Jotenkin noin se meni. Mutta koska tosiaan ajattelin tehdä kerralla enemmän, päätin yksinkertaisesti tuplata kaiken. Tässä vaiheessa olisi reseptissä kannattanut olla kohta, joka kertoo jo alkuperäisen ohjeen mukaisen pitsan olevan kohtuullisen isokokoinen.

Sen lisäksi, että laskin kaikki ainekset kahdesti, jotenkin hämäännyin noista järjestysluvuista. Kuten jo kerroin, oli resepti kirjoitettu käsin ja järjestysnumerot paikoin sekaantuivat määrien kanssa. Siispä sen sijaan, että olisin käyttänyt kokopaketin hiivaa, luulin, että minun pitää tuplata 1 ½ pakettia. Laitoin siis taikinaan täydet kolme pakettia hiivaa. Maidon, öljyn ja kananmunan tuplaus onnistui niin kuin pitikin. Sen sijaan jauhojen kanssa meni taas metsään. Tuplasin 5.3 desiä jauhoja. Muistan kyllä ihmetelleeni jauhojen tarkkaa määrää reseptissä, mutta en antanut sen häiritä kokkaustani. Pyöristin määrän kuitenkin 11 desiin. Jauhoja kului yli paketillinen.

Näistä aineksista sitten sotkin taikinan ja levitin sen uunipellille. Malttamattomana kaverina en jaksanut odotella hiivan nousemista pätkääkään, vaan survaisin täytteet päälle ja pukkasin pellin uuniin. Siellä sitten alkoikin tapahtua.

Pitsa nimittäin alkoi mukavasti paisua. Ja sitten se paisui lisää. Sitten se paisui vielä lisää. Se nousi pelliltä parikymmentä senttiä, pursusi uunin seinämille ja uuninluukkua vasten. Rakosista sitä puski ulos jonkin verran ja uunilasiin se paloi kauniisti ja tiukasti kiinni.

Kun noin 20 minuutin kuluttua kävin herkkuani katsomassa, oli näky kuin elokuvasta Blob – valuva kuolema. Makoisaa hirviöpitsaani ei mitenkään päin saanut ulos uunista. Minun oli odoteltava puolisen tuntia, jotta uuni jäähtyi sen verran, että pystyin veitsellä leikkelemään pitsan pois. Höyläsin sitä ulos siivuina, kuin kebabia ikään.

Kukaan ei enää halunnut syödä minun pitsaani. Asiaa ei auttanut se, että olin unohtanut suolan taikinasta kokonaan. Sitä kun ei reseptissä erikseen ollut mainittu. Itse urhollisesti söin joitakin paloja, joihin oli sattunut taikinaan uponneita täytteitä. Vaikka eivätpä ne herkkusienet suolattoman limpun seasta paljon maistuneetkaan.

Tuosta tapauksesta alkaen olen pitänyt Keijon pitsapalvelua puhelimeni pikavalinnoissa.

sunnuntai 7. syyskuuta 2008

Pysäköintisääntöjä

Nyt ei tapsailla, vaan viimoisen päälle noudatetaan sääntöjä. Nimittäin liikennesääntöjä.

Kuvissa on Hietaniemenkadun pohjoisreuna, eli katsontasuunta on Kampista Hietaniemeen päin. Tämäisen korttelin osuudella pysäköintiä ohjataan neljällä kuvassa näkyvällä liikennemerkillä, ovat kulkusuuntaan katsottuna järjestyksessä seuraavat:
-P - pysäköinti maksullista 9-19
-pysäköinti kielletty
-P - pysäköinti maksullista 9-19
-pysäköinti kielletty 7-18



Kortteli sattuu olemaan samainen, jossa HYSFK kokoontuu torstaisin, yleensä noin 18:00 alkaen. Tulen nykyisin paikalle enimmäkseen autolla, joten juuri nämä parkkipaikat ovat tulleet minulle tärkeiksi.

Mutta sellaista olen jäänyt pohtimaan, että pysäköintikieltomerkki kumoaa edeltävän P-merkin, eikös vain? Aika itsestään selvää. Tässä tapauksessa kiinnostavatkin nuo kaksi viimeistä merkkiä. Kun edellä pysäköinti on maksullista 9-19, ja perässä kiellettyä 7-18, myös tässä tapauksessa pysäköintikieltomerkki kumoaa P-merkin? Asiaa! Se tarkoittaa sitä, että kun pysäköintikielto kello 18 päättyy, eivät sen jäljessä olevat kaksi ruutua ole enempää kiellettyjä, kuin maksullisiakaan. Vai mitä?

Huomasin ja hyödynsin tätä viime torstaina ja aion ruutuja käyttää vastedeskin. Kuten jo sanoin, HYSFKin kokoontumiset alkavat juuri sopivasti 18:00 aikaan. Tuolloin on ylipäätään hankalaa löytää noilta nurkilta vapaata parkkitilaa. Nyt löydän peräti kaksi (yleensä joka kerralla) vapaana olevaa ilmaista ruutua.

perjantai 5. syyskuuta 2008

Voi tapain turmelus!

Ostin vahingossa alkoholitonta siideriä.

Toivottavasti ystävien huumorintaju huomenna kestää.
Täytyypä muistella sitä vanhaa sanontaa, miten se menikään,
"Kyllä viinaa voi olla ilman kivaakin".

maanantai 1. syyskuuta 2008

Maailman huonoimmat ajo-ojeet

Päätinpäs jakaa teidän kanssanne kaikkein huonoimmat ajo-ohjeet, jotka olen koskaan saanut. Tässä työssä tuntemattomien osotteiden etsiminen on ihan arkipäivää. Työmaat sijaitsevat monasti uudisalueilla, joilla ei ole vielä virallisia teitäkään. Niiden hakeminen, etenkin vieraissa kaupungeissa, on aina vähän seikkailua.

Tämän tapauksen ei kutenkaan pitänyt olla hankalaa. Olin pienehkössä kaupungissa ja etsin hotelliani. Minulla oli tiedossani hotellini nimi ja jonkinlainen kutina, missä päin sen piti sijaita. Mutta edestakaisesta ajelustani huolimatta se ei vain ollut sattunut silmääni.

Pysähdyin viimein kaupungin matkakeskukselle, jossa arvelin sijaitsevat Infon, tai jonkinlaisen turistiystävällisen neuvontapaikan. Infoa ei ollut, mutta ystävällisyyttä löytyi yllin kyllin. Paikassa sijaitsi Matkahuollon palvelupiste, kysyin tiskin takana olevalta rouvalta tietä hotellilleni. Hän olikin aivan itse avuliaisuus ja kertoi paikan olevan ihan vieressä. Karttaakaan ei tarvittu, koska hän saattoi suoraan näyttää minulle, missä se on. Niinpä menimmekin yhdessä keskuksen takaovelle. Siellä sitten sain ne - maailman huonoimmat ajo-ohjeet. ”Aja tuota tietä tuossa. Kulman takaa jatka eteenpäin, se on heti aseman jälkeen oikealla puolella. Siinä on Shell samassa pihassa, 50 metriä tästä.”

Kiitin kauniisti ja lähdin etsimään majapaikkaani. Tuon yksinkertaisempaa reittiä ei voinut ollakaan. 50 metriä. Mikään ei voinut mennä pieleen. Eipä. Ajoin kiertotietä kulman taakse neuvotulle reitille. Kiertotietä, koska "Aja tuota tietä tuossa" pätkää ei saanut ajaa, se oli väärään suuntaan yksisuuntainen. Asema näkyi jo neuvontapaikasta, se olikin ainoa joka ohjeissa ei ollut väärin. Aseman takana oikealla puolella sen sijaan ei ollut Shelliä, vaan puutavaran lastausasema. Ei tuoksuakaan huoltoasemasta, saatikka majapaikastani. Ajelin harmissani tietä eteenpäin. Mitään ohjeisiin viittaavaakaan ei tullut vastaan. Tie ehti vaihtua toiseksi, mutta jatkoin kääntymättä eteenpäin. Kunnes PUOLEN KILOMETRIN ajon jälkeen tien VASEMMALLA puolen tuli NESTE, jonka baarin ja bensiinikatosten välistä vilahti hotellini kyltti.

Löysin kuin löysinkin ohjeiden avulla perille. Tuli mieleen, olisiko heillä päin Shell yleisnimi huoltoasemille? Mahdollista sekin, mutta miten joku voi arvioida yli puolen kilometrin matkan 50 metriksi? Etenkin kun ensimmäiset 30 m ovat näkyvillä.

Ensi kerralla kerron huonoimmasta reseptistä, jolla olen yrittänyt paistaa pitsaa. Tähän onnettomaan reseptiin olen syyllinen ihan itse.