torstai 26. kesäkuuta 2008

Sarjakuvahankintoja ja rakeita.

Olen tässä vaihteeksi tehnyt automatkan Vaasasta Helsinkiin. Matkalla poikkesin neljällä kirpparilla sarjisostoksilla. Mitäs jäikään käteen? No ei suuria mielenliikutuksia, mutta jotain kuitenkin.

Tarzanin poika 1971-2 irtosi teippailtuna eurolla. Nämä alkupään numerot ovat hentoa ja haurasta paperia kansiltaan, joten lehti oli kevyesti repeilleenäkin vielä ihan ostettavaa laatua. Jostakin syystä olen haalinut viimeaikoina Ghostbusters lehtiä, tosi siisti 1988-3 maksoi myös euron. Villi Jonne albbari 2, ”Orjalinnakkeessa” tarttui kyytiin edelleen eurolla. Kahdesta Biggles albumista piti maksaa kaksi euroa kappaleelta. Ihmesarja 10 "Hämähäkkimies" maksoi 3.50 €. Yhden Markosin (ensimmäinen numero) ostin tulevaa Finnconia varten, mutta se osoittautui virheinvestoinniksi. Muutenkin varsin risaisesta lehdestä puuttui keskiaukeama. No jaa, euron tappio, ehkä läpyskästä voi jotakin lehtilaatikon koristekuvaa tehdä. Huuli 1977-10 irtosi huippukuntoisena vaivaisella 50 sentillä, mikä teki siitä reissun onnistuneimman sarjislöydön. Vielä tytöille hankin euroilla kappale Aku Ankan taskukirjat silmäparia kohden.

Oheisostoina tulin hankkineeksi pari Carter Brown pokkaria (varhaiset numerot 4 ja 5) ja kaksi K.T. McCall pokkaria (7 ja 12). Neljän kirjan pinkasta köyhdyin yhteensä 2 euroa. Aijai näitä kansia. ”Lukekaa rukouksenne, Buchanan!” sanoi pistoolimies. ”Loppunne on tullut”.

Euron kirjapinosta ostin FAN sarjassa julkaistun Frank Herbertin Usvan. Lisäksi ostin edelleen Finnconia varten olkihatun parilla eurolla. Mitä ihmettä minä olkihatulla?? Saattepa nähdä.

Tuliko muuten vähän rakeita äskettäin? Kyllä tuli! Ohessa pari kuvaa auton pelleistä kimpoilevista jääpaloista. Tällaista tapahtui Helsingissä kesäkuun lopussa vuonna 2008.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2008

80-luvun syke

Tapasin eilen vuosien, vuosien tauon jälkeen Jarin, hyvän kaverini 80-luvulta. Olipas mainiota muistella kultaisia aikoja 1985-1988, jolloin murtauduimme lapsuudesta aikuisuuteen. Se oli vielä sitä brezneviläistä aikaa, jolloin ei ravintoloissa, ainakaan Vaasassa, ollut terasseja, koska kukaan ei kuolemaksikaan halunnut tulla julkisesti nähdyksi juomassa alkoholia. Se oli myös aikaa, jolloin ravintoloihin AINA jonotettiin.

Kuviohan meni jotenkin näin.
Lauantaisin alkuillasta kokoonnuttiin jonkun (ydinporukkaan kuului pari Pasia, pari Juhaa, Mårtten, Jussi-Pekka, Jari, Kalle, Maikkeli, minä ja vähän kerrassaan kuvioihin alkoi liittyä myös tyttöystäviä, Anne, Heli, Betti, Maarit, Anki...) luokse ottamaan pohjia. Juotiin puoli pulloa Dry vodkaa, tai jos oltiin oikein fiinillä päällä, Finlandia vodkaa. Blandiksena joko Coca Colaa tai Spritea. Sitten lähdettiin jonottamaan ravintolaan. Satoi tai pakasti ja tuiskutti, ravintolaan jonotettiin. Mentiin joko Hankkenille, jossa kävivät myös kaikki kiltit tytöt ja pojat, ja jossa kukaan ei ollut iältään yli kahtakymmentä, tai Ribbanille (Caribbean Nights), jossa pyöri jopa 23…24 vuotiaita vanhuksia. Niissä juotiin sinisiä enkeleitä, ampiaisia tai bacardicolaa. Olut kuului puliukoille. Pukeuduttiin kokovalkoisiin ja väljiin pukuihin, tai sitten pastellivärisiin puseroihin. Kaikki yrittivät olla screduja ja julkisesti mollasivat niitä, jotka screduja olivat. Aivan erikoisina iltoina (kerran pari vuodessa) saatettiin käydä Waskian yökerhossa, diskon puolella. Siellä juomat vain olivat tuplahintaisia esim. Hankkeniin verrattuna. Myös Vaasanlaivoilla aika ajoin piipahdettiin. Edestakainen laivamatka Uumajaan kesti 9-11 tuntia ja lippu maksoi 10-40 mk, ihan ylihalpaa. Sinne lähdettiin joskus ihan suunnittelemattakin. Taxfree ja laivan ravintolahinnat olivat tuolloin vielä oikeasti edullisia. Autoissa pyöri kaseteilta Modern Talkingia, Dire Straitsia, Samantha Foxia, Sabrinaa tai Sandraa. Cindy Lauper oli kiintotähti ja Madonna tosi hot, mutta vain hetken muoti-ilmiö. Telkkarista alkoi näkyä ensimmäiset ulkomaiset kanavat (Ruotsin television 1. ja 2. ei meidän nurkilla laskettu ulkomaisiksi, ne lähettivät samaa soopaa kuin Suomen televisiokin), ensin Music Box, joka kuitenkin vaihtui Sky Channeliksi, jossa Pat Sharp, Gary Davies, ylihyvän näköinen Linda de Mol ja kumppaninsa DJ Kat juonsivat musavideo-ohjelmia.


Ennen kuin olimme ravintolaikäisiä, kävimme umpiruotsinkielisessä Åminnessa tanssilavalla. Emme me, tai ainakaan minä kauheasti tanssineet, hyvä jos viimeiselle hitaalle olin ehtinyt salaa tuodusta pullosta niin juopuksiin, että uskalsin jotain tyttöä lähestyä. Tai sitten (useimmiten) kävimme Maxissa (lieneekö ollut Maximillians), jossa perjantaisin oli k-15 limudisko, ja lauantaisin normaali disko keskiolutoikeuksin. Porukka oli molempina iltoina pitkälti samoja 16-18 -vuotiaita. Muistan elävästi, kuinka ostin Maxista 17-vuotiaana elämäni ensimmäisen ravintola-alkoholini. Myyjä ei kysynyt mitään, koska omistajaportsaridj oli jo päästänyt ohi, vaan kaatoi minulle pullon olutta tuoppiin. Maxissa saattoi juoda olutta, koska muuta ei saanut. Maksoikohan se 3.50 mk tai jotain.

Kello yhdeltä, kun ravintolat menivät kiinni (tosi on, ne menivät Waskiaa lukuun ottamatta yhdeltä kiinni), keräännyttiin torille. Scredut ylätorille ja punkkarit (mm. Klamydian kaverit) ja hevikansa alatorille. Siellä nuoriso palloili aikansa. Häiriöitä oli todella vähän (paitsi meluhaittaa), vaikka etenkin lauantaisin kaikki vähänkin tärkeät kaupungin 17-20 -vuotiaat olivat paikalla pikku juovukkeissa. Yhtään aikuista ei tuolloin torille uskaltautunut, jokunen poliisiauto partioi kylläkin. Lopulta kahden nurkilla illan kuskiksi joutunut heitti porukan Svennan kautta (käsittämättömäksi superhitiksi muodostunut laitakaupungin grilli, josta sai lounaslautasen kympillä) koteihinsa. Tai sitten käveltiin, takseihin ei kenelläkään ollut varaa. Puoli kolmeen mennessä ylätori oli täysin tyhjä. Alatorilla saattoi vähäisesti riekkuminen jatkua.

Jestas, se oli aikaa. Mutta kuten eilen kaverini kanssa totesimme, vaikka se jälkeenpäin on tuntunut lähes koko elämältä, sitä kesti vain tavattoman lyhyen jakson, kolmisen vuotta?? Lukion puolesta välistä siihen, kun porukka oli pariutunut ja hajaantui opiskelemaan ympäri Suomea (ja vähän Ruotsiakin). Ja vaikka kontaktit ovat viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana olleet olemattomia, ovat he minulle edelleen hirmuisen tärkeitä ja rakkaita ihmisiä.

Taidan kutsua tyypit joku viikonloppu meille korttia pelaamaan.

Samaan aikaan pyörin toisessakin porukassa. Monin verroin hurjemmassa, Paparin (Pappilanmäen) jengissä. Siihen liittyi oleellisesti Baltic -rommi, rommiviina, olut, Juice, Bruce, Eput, The Doors, The Who, Deep Purple vs. Beatles, Ford vs. Opel, taiteilu, hämyily, amerikkalaiset autot, cruisaaminen ja elämän alkaminen vasta yöllä. Mutta siitä ehkä joskus toiste.

Se oli aikaa, jolloin Helsingissä scifimafia oli muodostumassa, mutta oma elämäni sykki vielä tiiviisti Vaasassa.

lauantai 14. kesäkuuta 2008

Varpusparvi, Pottamaakari ja Pallokorva

Kolme arvoitusta. Keskimmäisen kirjoitin aikoinaan eräälle keskustelufoorumille, mutta tulkoon nyt tännekin.


1. Sen seitsemän sukkaa

Velhokoululla oli lukukausi alkamassa. Pottamaakarikin puki itseään valmiiksi avajaistilaisuutta, ja lajittelusaappaita varten. Lajittelusaappaat eivät sietäneet eriparia olevia sukkia.
Muuten Pottamaakari oli valmis, mutta kaikki sukat olivat vielä laukussa, ja laukku ulkona rattaissa. Laukussa oli 6 punaista, 7 sinistä ja 9 mustaa sukkaa. Sen verran oli pihalla pimeää, ettei Pottamaakari pystynyt erottamaan sukkien värejä toisistaan.

Kysymys: Kuinka monta sukkaa hänen oli minimissään otettava laukusta mukaansa, jotta saattoi olla varma, että mukana on ainakin yksi samanvärinen pari avajaisiin puettavaksi.


2. Velhokokelaat

Sikakyöstin velhokoulun kolme velho-oppilasta, Varpusparvi, Pottamaakari ja Pallokorva, suorittivat viimeistä loppukoettansa. Koe suoritettiin siten, että kokelaat juoksivat pimeään huoneeseen ja ottivat sieltä laatikosta summanmutikassa hatun päähänsä. Laatikossa oli kolme sinistä tähdillä ja kuunsirpillä koristettua velhonhattua ja kaksi valkoista luppakorvilla varustettua aasinmyssyä. Pimeyden takia kukaan ei voinut tietää kumman lakin itse tai toiset olivat päähänsä laittaneet.
Saatuaan päähineensä päähänsä kukin kiirehti seuraavaan pimeään huoneeseen, jonka lattialla hehkui hennosti jonossa kolme seisomapaikkaa edustavaa lattiamerkkiä. Merkeille mentiin seisomaan jonoon nenät samaan suuntaan.
Valot sytytettiin kun viimeinenkin kolmesta kokelaasta ehti paikalleen.
Katsesuunnassa seisoi arvokkaana itse arkkimaagi Sikakyösti.

Etummainen jonossa ei nähnyt omaa, eikä muiden lakkia. Keskimmäinen näki edessään seisovan oppilaan lakin, mutta ei omaansa. Takimmainen näki molempien edessään seisovien lakit, mutta ei tietenkään edelleenkään omaansa.

Loppukoetehtävänä oli kertoa arkkimaagi Sikakyöstille, kumpi lakki itsellä päässä oli, velhonhattu vai aasinmyssy.

Ne, jotka vastasivat oikein, selvittivät loppukokeen ja valmistuivat velhoiksi.
Ne, jotka vastasivat väärin, karkotettiin koulusta velhotaidot riistettyinä ikiajoiksi lettosuolle sontiaisia pyydystämään.
Ne, jotka eivät uskaltaneet tai halunneet vastata lainkaan jatkoivat koulua vielä yhden lukukauden, ennekuin pääsivät uudelleen yrittämään loppukoetta.
Sillä ei siis ollut väliä, kumman lakin oli laittanut päähänsä, vaan sillä TIESIKÖ itse kumpi lakki päässä oli.

KYSYMYS: Nämä kolme kokelasta siis kiiruhtivat tehtävän läpi, koska tiesivät, että ensimmäisenä Sikakyöstin eteen ehtinyt sai valita paikkansa jonossa. Minkä paikan nopein heistä valitsi, etummaisen, keskimmäisen vai takimmaisen paikan? Miksi?


3. Superkoira

Oli alkamassa rakettivaunujen kilpa-ajot. Koska oli Jabban 100 syntymäpäivä, oli tapahtuma erityisen iso ja juhlallinen. Rata oli rakennettu kulkemaan Tatooinen sijasta Endorin kuun ympäri päiväntasaajaa pitkin.

Kisaan oli rakettirekien lisäksi päästetty Teräsmiehen koira, joka tunnettiin nimellä Superkoira. Superkoiran häntään oli kiinnitetty tiuku, joka kilahti aina, kun Superkoira teki ohituksen. Ja aina kun Superkoira kuuli kilahduksen, se kaksinkertaisti nopeutensa.

Matka oli kilometreissä 2 000 * ajon osallistuvien alusten määrä.
Kierroksia ajettiin puolet osallistuvien alusten määrästä.

Superkoira lähti matkaan minutin muiden jäljessä nopeudella 1 km/tunnissa. Ensimmäisellä kierroksellaan Superkoira ohitti 5/7 kilpailijoista. Kuusi ensimmäistä ennen ensimmäisen kierroksen puoltaväliä.
Sinä aikana kuin Superkoira oli toisella kierroksellaan, tapahtui kisassa kaikkiaan yhteensä 28 ohitusta.
Puolet raketeista kulkivat koko kisan ajan vakionopeudella. Puolet siten, että nopeus lisääntyi tasaisesti matkan edetessä. Vain Superkoiralla oli epälineaarinen nopeus.
Kaikki olivat ajaneet vähintään kierroksen ennen kuin Superkoira aloitti viimeistä kierrostaan.
Superkoira oli toisena aloittaessaan viimeistä kierrostaan.
Ohitukset tarkoittavat tehtävässä sekä kierroksella ohittamista, että sijoituksen muuttamista.

KYSYMYS: Mikä oli Superkoiran loppunopeus maaliin tullessa?

keskiviikko 11. kesäkuuta 2008

Kun kaikki menee pieleen

Onko kohdallenne sattunut tapausta, jolloin kaikki menee pieleen? No niin on minullekin.

Olin matkalla kaverin firmalle, jossa minun piti tallettaa pätkä videokamerakuvaa omalle nauhalleni. Olimme sopineet, että tulen paikan päälle lauantaina ennen puoltapäivää.

Bussini lähti kello 11, ja sillä ehtisin perille puolisen tuntia etuajassa. Talsin pysäkille hyvissä ajoin, jotta en vain myöhästyisi kyydistä. Pysäkillä kuitenkin hokasin, että olin unohtanut tyhjän nauhani kotiini. Jouduin valitsemaan, joko palaan hakemaan sen, tai sitten ostan matkalta uuden. Ne eivät olleet ihan halpoja, ja niitä myytiin kolmen paketeissa. Kun nyt kerran olin hyvissä ajoin liikkeellä, päätin palata hakemaan nauhan kotoani. Samassa auto tuli ja pysähtyi kohdalleni. Heilautin kättäni merkiksi, että en ole tulossa kyytiin. Seuraava bussi tulisi puolen tunnin kuluttua, ripeästi kävellen ehtisin hyvin takaisin.

Kotiin päästyäni etsin nauhan käsiini, vain todetakseni, että se on ihan väärää formaattia. Minun täytyi joka tapauksessa käydä ostamassa uusi. Oli sen verran noussut hiki ripeästä kävelystäni, että kuvittelin takin olevan liikaa päälläni. Se oli tietysti virhe, jota en vielä silloin tajunnut. Kuuma johtui hoppuilusta, kevät ei suinkaan ollut muuttunut kesäksi. Takki nyt kuitenkin jäi ja minä lähdin takaisin pysäkille. Vaatimattoman odottelun jälkeen linja-auto 11:30 tuli, ja minä astuin kyytiin. Mutta… bussikortti ja kukkaroni olivat jääneet takintaskuun. Eipä auttanut kuin pyytää nolona anteeksi, astua ulos autosta ja palata hakemaan niitä. Nyt meinasi jo vähän ottaa pattia. Ei kun uusi edestakainen noutoreissu.

Ripeän uusintahaun jälkeen löysin itseni vihdoinkin kello 12 bussista. Tuohon aikaan kuljin arkisin bussilla myös työmatkani. Lähdin joka arkiaamu Konalasta ja vaihdoin Pitäjänmäellä toiseen, Espoon suuntaan menevään autoon. Noin niin kuin normaalisti. Nythän olin menossa Kamppiin ilman vaihtoja. Vaan kerropas se omista toilailuistaan vähän ärtyneelle minulle, joka vaistomaisesti nousi bussista pois tapansa mukaan Pitäjänmäellä.

Uskomattoman dorkaa. Paukutettuani päätäni pysäkkitolppaan, (samaan suuntaan, missä äskeisestä bussistani näkyivät enää perävalot) minuutin verran, päätin yksinkertaisesti rauhoittua ja jäädä odottelemaan seuraavaa autoa. Sellaisen oli määrä saapua 12:40. Varoitin puhelimella kaveriani, että vähän myöhästyisin. En viitsinyt sanoa olevani aika paljonkin myöhässä, ettei hän päättäsi siirtää koko juttua toiseen päivään. Puhelimeni piippasi jatkuvaa varoitusta heikosta akusta.

Bussi saapui 12:39. Hyvä enne, olin saanut minuutin aikataulua kiinni. Auto nylkytti aikansa, ja saapui Kamppiin vähän yhden jälkeen. Talsin viivasuorana Kampin Anttilaan viihde-elektroniikkaosastolle. Ei löytynyt nauhaa. Kävin Mustassa pörssissä, ei löytynyt sieltäkään. Myyjä vihjaisi, että sen verran vanha formaatti on kyseessä, että luultavasti vain Stockmannilta sellaisen vielä voisi löytää. Arvatkaapa, oliko kello jo paljon? Eipä siinä mitään, soitin kaverille, että vielä menee tovi, ja lähdin tallaamaan Stockan suuntaan. Puhelimeni tuossa vaiheessa hyytyi kesken puhelun, mutta mitäs siitä, olinhan saanut asiani sanottua.
Nauhakin löytyi, helpotus. Talsin takaisinpäin kaverini työpaikalle. Kello oli jo yli kahdesta, ja kyseinen toimistotalo meni lauantaisin kahdelta kiinni. En siis enää päässyt sisälle.

Mutta älkää vain luulko, että tämä jäi tähän! Ehei... nokkelana kaverina jäin odottelemaan, että joku työntekijä tulisi ulos, ja minä pääsisin livahtamaan samassa ovenraossa sisään. Näin kävikin. Ryhmä naisia tuli ulos, ja minä iloisesti heitä tervehtien astelin omistajan elkein sisälle aulaan. Hissi ei enää kulkenut ilman avainta, joten kompuroin porraskäytävään. Tein raskaan reissun rappusia kuudenteen kerrokseen, missä tiesin kaverini työpisteen olevan. Nythän vain oli niin, että en päässyt myöskään porraskäytävästä sisälle ilman avainta. Kokeilin kolkuttaa oveen muutaman kerran, mutta haudanhiljaisuutta sain vastaukseksi. Tartuin puhelimeeni - turhaan, sehän oli jo äsken sammunut virran puutteesta. Päästin pari ärräpäätä ja paukutin päätäni seinään minuutin verran. Ei kun matkaan takaisin alas. Nyt aloin jo itsekin uskoa, ettei homma tänään hoituisi.

Vaan pahin oli vielä edessä. Ulko-ovet olivat myös menneet kahdelta automaattilukkoon, enkä päässyt enää ala-aulasta pois. Uskomatonta. Siinä nökötin kuin tikku tortussa, pääsemättä aulasta yhtään mihinkään. Koko talo oli ilmeisesti jo täysin tyhjä.

Jonkin aikaa etsin muita ulospääsyreittejä, mutta ei sellaisia ollut. Joutuisinkohan odottelemaan teollisuusvartijoita? Se tarkoittaisi luultavasti pidätystä? Ehkä, mistä minä sellaista tietäisin. Päätin kuitenkin, että täältä on päästävä nopeasti pois. Ensin paukutin päätäni aulan pylvääseen minuutin verran, sitten istuin lattialle selvittämään tilannetta itselleni. Ajattele järkevästi – älä sekoa, ajattele järkevästi – älä sekoa.

Nousin ylös, ja aloin etsiä oven läheltä hälytintä, tai jotakin. Ei löytynyt, mutta siellä oli kyltti, jossa neuvottiin ongelmatapauksessa ottamaan yhteyttä vahtimestariin. Huh helpotusta. Paitsi… puhelimenihan oli edelleen tyhjä. Ajattelin, että kyllä se vähän levättyään kestää sen muutaman sekunnin, jonka tähän tarvitsen. Suunnittelin sanovani näin: ”Apua, jäin lukkojen taakse ....katu 12 A oven taakse, akku loppuu”. Ehkä tuo olisi onnistunutkin, mutta olin vast’ikään vaihtanut puhelintani, enkä heti muistanut uuden luurini pin -koodia. Ehdin juuri näpytellä sen kolmasti väärin, ja saada puhelimeni lopullisesti lukkoon, kun se myös lopullisesti virran puutteeseen mykistyi. Paukutin päätäni lasioveen minuutin verran. Alkoi myös pahasti pissittää.

No sitten tämä ylikylän MacGyver sai seuraavan ideansa. Aloin houkutella ihmisiä lasioven läpi lähemmäs, jotta saisin jonkun soittamaan minulle apua. Valitettavasti heilumiseni sai aikaan vain sen, että ihmisillä tuli entistä kovempi kiire karkuun. Vihdoin yksi vanhempi herrasmies tuli lähemmäs ja sain huudettua hänelle asiani. Kirjoitin puhelinnumeron lapulle ja näytin sitä ikkunan läpi. Herra soitti lyhyen puhelun ja huusi sitten jotakin, jonka olin kuulevinani näin: ”Joku lähtee tulemaan Järvenpäästä”. Herran pieksut, Järvenpäästä?? Olin niin äimänä, etten osannut solkata kuin lyhyen kiitoksen ja tuuperruin takaisin lattialle. Sieltähän menisi toista tuntia saapua avaamaan ovi. Paukutin päätäni lattiaan minuutin verran. Pissihätä oli jo aika kova.

Niinhän siinä sitten kävi, että reilun tunnin kuluttua talonmies Järvenpäästä saapui. Juuri ennen kuin ehdin sotkea itseni. Onneksi hän ei ollut pahantuulinen. Päinvastoin, viikonloppuhälytyksistä hän sai kuulemma 100 euron korvauksen. Minun piti vain maksaa käteisenä tai kuitata kirjallisesti, kuka maksaa. Rahaahan minulla ei ollut, joten kirjoitin tarjottuun kaavakkeeseen kaverini osaston, ”Research center” ja perään signeeraukseni niin epäselvästi, ettei sitä lukisi apteekkarikaan. Sitten ryntäsin ulos koristepensaan taakse ja aloin lorottaa. En ollut kovin suojassa, mutta hätätila oli liian kova.

Äsken vielä niin rauhallinen talonmies vetäisi tempustani herneen nenäänsä, ja alkoi huutaa. Kailotus tietysti keräsi tempulleni lisää huomiota ja katsojia. Jos siinä paikassa olisi ollut maanrako, niin tiedän mihin olisin vajonnut. Suoritin toimen kuitenkin loppuun ja lähdin talsimaan bussiasemalle. Taakseni katsomatta ja korvaani kiukkuiselle talonmiehelle lotkauttamatta häivyin pihasta. Alkoi sataa, harmi, että minulla ei ollut takkia, olisin voinut välttyä saamaltani flunssalta. Astuin ensimmäiseen bussiin joka vei edes suunnilleen kotini suuntaan ja päätin, että tätä tarinaa en koskaan kertoisi kenellekään.

maanantai 9. kesäkuuta 2008

Vaarattomia tulitikkuja

Minulla on vuosikymmeniä pyörinyt kirjekuori, jonka sain lahjaksi iäkkäämmältä sukulaiseltani. Se on täynnä tulitikkupunttien etikettejä. Olen ollut siinä käsityksessä, että kokoelma on alunperin ollut isäni (miksi ihmeessä en ole koskaan kysynyt?), joka on sen aikanaan lahjoittanut nuoremmille lapsille. Jos näin on, täytyy etikettien pääosan olla peräisin 40- ja 50-luvuilta. Tässä kuvassa muutama.
Kyse siis tosiaan on punttien (10 askin pakkaus) etiketeistä. Kokovertailun vuoksi vasemmalla alhaalla uudempaa perua oleva tikkuaskin etiketti.



Kaikenlaista ihmiset keräilevät. Mutta onkohan tällaisista tiedossa mitään luettelointia tai onko näille olemassa jotakin oikeaa arvoa? Tyyliin, tuo on vuodelta 53 ja arvokas, mutta tuo on vuoden 48 bulkkituote, eikä kiinnosta ketään.

lauantai 7. kesäkuuta 2008

The Nuuksio Witch Project - raportti

Tässä lyhyesti, mitä kaikkea ESCin kesäretkellä Nuuksiossa sattuikaan.

Matkalle liityttiin kaikista listassa mainituissa solmupisteissä. Minä ja Jouni nousimme junaan Leppävaarassa, Markus Jukka S. ja Sanna liittyivät mukaan Espoon keskuksessa. Jukka H. yhytti meidät jossakin kesken bussimatkan, ja Emma kävelymatkalta pääleiriin. Vielä Juha ja muutama muu löysi tiensä lerillemme omia reittejään.



Tietenkin mukanamme oli myös myös Dosentti Arimo Kaskelotti, joka esitteli meille legendaaristen elokuvien, kuten Saturnuksen Sotavaltias, Kalliovuorten Prinssi ja Atlantiksen Jumala, kuvauspaikkoja.


Dinosaurusten läsnä olosta oli runsaasti todisteita. Muiden muassa kyltti, jossa muistutettiin luontopolulla liikkuvista vaaroista, sekä raastettu puu, josta löytyi tyrannosauruksen puremajälkiä.


Dinosauruksia ei kuitenkaan nähty, ennenkuin piipahdimme Dosentin kanssa Saturnuksessa. Jo loppuu alakerran naapurin elvistely siitä iänikuisesta Latvianreissustaan, hähää. Tässä vastaamme astelee ilmielävä velociraptor! (Jos kuva ei "aukea", suosittelemme katsomaan elokuvan Saturnuksen Sotavaltias).


Pääleirillä oli alkuun hyvin rauhallista. Luonto oli kauneimmillaan, mutta maisemien mahtavuus ei kunnolla kameran kaksiulotteiselle muistikortille tallennu. Nämä näkymät pitää käydä kokemassa. Makkara ja moni muu krilliherkku maistui. Tunnelman piti arvokkaana hänen majasteettinsa "The King of Rock 'n' Roll" Elvis Presleyn muotokuva.


Siinä vaiheessa, kun aloimme häiritä itse Nuuksion Noitaa, alkoi leirillä tapahtua kummia. Ilmassa oli mustaa ja valkoista magiaa sekä nuotion savua. Minulle ilmaantui ennustajan lahjoja ja makkaravartaat leimahtivat kesken grillauksen palaviksi risteiksi. Yksi nuotiohalko ei suostunut kääntymään, vaikka sitä kuinka heitettiin ympäri! Filmikamera tallensi näitä kammottavia ennustuksia, outoja ilmiöitä, mystisiä talismaaneja, jne, jne.


Kuvattu filminauha ei esikuvastaan poiketen kadonnut, siitä lisää jossakin sopivassa tilaisuudessa. Juuri nyt en vain ole ihan varma, missä se on. Paitsi lyhennelmänä You Tubessa. Suurin osa matkalle lähteneistä pääsi hengissä takaisin sivistyksen pariin. Ekat jatkot olivat Leppävaarassa, vanhassa kantapaikassamme Harakanpesässä. Mahdoliset toiset jatkot sitten vielä... ties missä. Kiitos mukana olleille. Ensivuonna uudet kujeet. Paljon on puhuttu Leppävaaran kallioluolissa sijaitsevasta laboratoriosta, vieläköhän siellä on WWII sotilaita vahdissa? Ehkä otamme selvää.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2008

Pikavisiitti sinne ja takaisin

Käväisin kotipuolessa viikonloppuna, kun oli pikkuserkkuni ylioppilasjuhlat. Sukulaisiin tulee nykyisin pidettyä tosi heikosti yhteyttä. Etenkin kun asun niin kaukana kaikista. Oli oikeastaan ihan ihmeellisen piristävää nähdä kaikki vanhat tutut ihmiset, jotka lapsuudessani olivat enemmän tai vähemmän läsnä useita kertoja vuodessa. Nykyisin saman ryhmän tapaa ehkä kerran kolmessa tai neljässä vuodessa, ja niistäkin puolet ovat niitä surullisia juhlia.

Nyt ei ollut surujen aika. Päivän juhlittu sankari Jenni osoittautui lukuisten seinillä roikkuvien taulujen perusteella melkoisen taitavaksi maalariksi. Taidan pistää neidin tulevan taiteilijauran tarkkailun alle.

Ja kun kerran elokuvien kuvauspaikat ovat vähän niinkuin tapetilla, kävin ohikulkeissani yhdellä kotimaisen elokuvan uusklassion tapahtumapaikalla. Tunnistakaapa leffa. Tuo jälkimmäinen kuva on kauempaa, mutta saattaa antaa vihjeen siitä, missäpäin Suomea ollaan. Sitten vain arvaamaan :)


Vanhempieni luona en kerinnyt paljon muuta kuin kääntyä. Mutta sen verran ehdin, että kaivoin komeroista vanhoja sarjiksia, jota en ollut vielä roudannut Helsinkiin. Kaikkea kummaa sitä löytyikin. Miksi ihmeessä edes omistan (kehtaako tätä kertoakaan) Vicky -lehden vuosikerran 1961? Masi pokkareita kulkeutui mukanani etelään 30 kappaletta ja James Bond -lehdet suunnilleen kaikki.
Mukavien löytöjen sarjaan kuuluivat kaikkien aikojen ensimmäinen Vaaleanpunainen Pantteri, 1974-1, joka puuttuu useista sarjishinnastoistakin, sekä nippu Hurja Länsi lehtiä, jotka olin muistanut myyneeni pois. Ei Jonah Hexiä niissä valitettavasti.

Niin, ja luin "Minä ja Morrison" junamatkalla. Sanokaa mitä sanotte, sehän oli hyvinkin 50 senttinsä väärti (haluaako joku ostaa eurolla?) Sieluni silmät kylläkin näkivät Millan enemmän Katan, kuin Irinan näköisenä. Sen verran omaelämän tilitystä oli rivien välistä havaittavissa. No jaa, ihmissuhteiden ulkopuolinen iso juoni oli aika yliampuvan ääliömäinen. Hittoako ydinpommi tekee ihmissuhdedraamassa? (Tulkitkaa tuo viimeinen vaikka metaforaksi). Tämän kirjasyrjähypyn jälkeen täytyy palata rankemman scifin pariin. Ettei kukaan vain luule, että olisin muuttumassa lälläriksi.