Vähän on ollut hiljaista kirjoitusrintamalla, joten lienee korkea aika taas muistella menneitä.
En ole koskaan ollut mikään sienestäjäihminen, vaikka sienistä pidänkin. Johtuukohan siitä, että en tunne niitä, enkä oikein tiedä mistä niitä etsiä. Metsästä tietenkin, mutta enpä sielläkään liikkuessani ole suuremmin sieniä löytänyt. Paitsi kerran...
Aloitetaan taas sivujuonteella. Olimme kollegani kanssa katsastamassa tulevaa siltapaikkaa Mullikkamäellä jossain Tampereen lähellä. Kyse oli tasoristeyksen poistokohteesta pienessä kylässä, jossa oli tarkoitus rakentaa pätkä rataa nousevalle penkereelle ja ylikulkusillalle, ja tuoda lisää turvallisuutta kylän läpi kulkevalle tielle. Tuolloin rata kulki vielä vanhoilla sijoillaan umpimetsässä. Siellä tarpoessani näin ryhmän tosi nättejä sieniä, jotka innostuin poimimaan lähempään tarkasteluun. Totesin kaverilleni, että onpas herkullisen näköisiä sieniä, uskaltaisikohan tällaisia maistaa. Hän ystävällisesti vastasi, että älä viitsi maistaa, ne ovat seitikkejä.
Mutta varsinaisella hupsulla sieniretkellä kävin jo joitain vuosia aikaisemmin. Olin saanut ihan vuorenvarman vihjeen korvasienistä, ja lähdimme emännän kanssa niitä keräämään. Niin paljon urbaani olen, etten ollut koskaan ennen nähnyt korvasieniä kuin kuvissa. Kumppanini oli paljon kokeneempi sienestäjä ja osoitti minulle pari ensimmäistä piiloutunutta vekkulia. Olivatpas ne ovelia, vanhan metsätien rengasurista niitä putkahteli. Ne olivat nokkelasti syksyisen metsäpohjan kätköissä, mutta löydettävissä, kun osasi oikeista paikoista nuuskia.
Hetkessä olikin ämpärimme täynnä. Metsäretki oli muutenkin ihan piristävä kokemus. En kylläkään nähnyt ainoatakaan metsän menninkäistä, vaikka vähän olisin toivoinut. No kaikkea ei voi saada.
Sienet pääosin annettiin minua taitavammille kokeille hyödynnettäväksi, mutta muutaman halusin valmistaa heti ihan itse. Halusin oikeastaan ihan väen vängällä syödä heti muutaman.
Nyt joku tietysti luulee, että rouskutin ne sellaisenaan. Ehei, ei sentään niin helppoa ja tyylitöntä mokaa. Tiesin kyllä korvasienet tappavan myrkyllisiksi. Ja käsittelykonstitkin tiesin, sienet pitää ryöpätä, eli keittää 5 minuuttia runsaassa kiehuvassa vedessä. Toistaa tämä vieläpä kolmasti, jolloin kaikki myrkky liukenee keitinvesiin. Sienet ovat tämän jälkeen maittavia ja myrkyttömiä.
Näin päätin tehdä. Valikoin neljä makoisimman näköistä korvasientä, pulpautin ne vesikattilaan ja napsautin levyn lämpenemään. Sitten otin mukaani Asterixin ja istahdin sohvan pohjalle lukemaan ja odottelemaan.
Kautta Teutateksen, siinä lukiessani unohdin sienet kokonaan.
Havahduin takaisin kokkailuun vasta noin kolmen vartin päästä. Olipa sieniä ainakin keitetty riittävän pitkään. Ne tuntuivat haarukassa kumisilta puruleluilta. Napsin sienet pois kattilasta ja asettelin lautaselle. Sitten popsin ne. Voin kertoa, että 45 minuuttia keitetty korvasieni tuntuu kumiselta purulelulta myös suussa. Niissä ei ollut mitään makua eikä ryhtiä, ne olivat sitkeää venyvää massaa. Silti söin ne kaikki. Kiltisti söin koko lautasen tyhjäksi, niinhän minä aina.
Varsinainen ylläri oli tietysti vielä jäljellä. Oivalsin sen heti kun alkoi paleltaa ja kuume ampaisi nousuun. Pian oli pakko mennä sänkyyn makaamaan, kun päässä pyöri niin pahasti, ettei istuallaankaan saattanut olla. Myrkkyä oli sienissä tietysti vielä reippaasti jäljellä. Vaikka olin keittänyt niitä pitkään, en ollut missään vaiheessa vaihtanut keitinvettä. Siinähän se loppupäivä meni sitten horkassa täristessä.
Jotain hyvääkin tapauksessa sentään oli. Kun kuume saavutti 40 asteen rajan sain vihdoin nähdä niitä kaipaamiani mennikäisiä. Niitä hyppelehti iso lauma sänkyni ympärillä. Ilkkuivat peijakkaat!
tiistai 22. joulukuuta 2009
perjantai 26. kesäkuuta 2009
Valtavirtaa
Pistipäs tässä päivänä eräänä silmään hirmuinen mediaspefin määrä, jota telkkari juuri nyt silmillemme syytää.
Viikon elokuvatarjonta pääkanavilla (TV1, TV2, MTV3, Nelonen, Sub, Teema) 16.6-22.6 ja 23.6.-2.7.
Freaks
Aguirre - Jumalan viha
Manaaja
Pinokkio
MIB
Sky Captain and the World of Tomorrow
Masters of the Universe
The Return of El Malefico
Simone – unelmien nainen
Krull ja näkymätön vihollinen
Me Kostajat
Little Nicky
Godzilla kohtaa King Ghidorahin
Tri Jekyll & Mr. Hyde
12 apinaa
Kultainen medaljonki
Robin Hood – varkaiden ruhtinas
Hulk
Troija
Diabolik – mies mustassa Jaguarissa
Godzilla ja Mothra
Vahakabinetin arvoitus
Manaaja II
Näihin kun lisää Lostit, Xenat, Tähtiportit ja kaiken muun supernauturalin, niin alkaa tuntua jo hölmöltä sanoa, etteikö spefi olisi mediapuolella sitä valtavirtaa!
Just mun kaksi sadasosaani.
Viikon elokuvatarjonta pääkanavilla (TV1, TV2, MTV3, Nelonen, Sub, Teema) 16.6-22.6 ja 23.6.-2.7.
Freaks
Aguirre - Jumalan viha
Manaaja
Pinokkio
MIB
Sky Captain and the World of Tomorrow
Masters of the Universe
The Return of El Malefico
Simone – unelmien nainen
Krull ja näkymätön vihollinen
Me Kostajat
Little Nicky
Godzilla kohtaa King Ghidorahin
Tri Jekyll & Mr. Hyde
12 apinaa
Kultainen medaljonki
Robin Hood – varkaiden ruhtinas
Hulk
Troija
Diabolik – mies mustassa Jaguarissa
Godzilla ja Mothra
Vahakabinetin arvoitus
Manaaja II
Näihin kun lisää Lostit, Xenat, Tähtiportit ja kaiken muun supernauturalin, niin alkaa tuntua jo hölmöltä sanoa, etteikö spefi olisi mediapuolella sitä valtavirtaa!
Just mun kaksi sadasosaani.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2009
ESC vedenalaisia natsizombeja metsästämässä
Escin retkue saapui pahamaineiselle Lippajärven uimarannalle puolenpäivän aikoihin. Aurinko ei nyt vallan paistanut, mutta onneksi ei myöskään satanut. Paikalle kerääntyi seitsemän urhoollista taistelijaa, Elina, Sanna, JukkaS, Juha, Peter, Antti ja Tapsa.
Leiri ykkönen perustettiin kuten oli suunniteltukin lähelle metsänrajaa, joSSa oli hyvä puolustautua vedestä nousevia natsizombeja vastaan. Fiilikset olivat korkealla.
Huomatkaa oikeaSSa alanurkaSSa sarja käteviä aseita, jotka on näppärästi naamioitu muistuttamaan grillausvälineitä. Tridentin terävyyttää saattoi vain ihastella. Varustuksesta kannattaa mainita myös Juhan bumerangi, sekä käytännön zombimetsästysopas "Kauhupokkari 1".
Vaan sään jumalat olivat meitä vastaan. Alkoi lievästi sanottuna sataa, eikä ensimmäistäkään zombihavaintoa oltu ehditty tehdä.
Ensimmäinen sade ei joukkuettamme hätkähdyttänyt. Vedentulon tauottua, sytytimme lämmittävän roihun, johon laitoimme samalla käristymään natsihoukuttimia. Pian levisikin herkullinen bratwurstintuoksu järven ylle. Varusteisiimme kuului runsaasti veroluokan III antizombiseerumia ja puolisukelluslaitteet. Tulen roihussa oli jotakin kiehtovaa...
Vaan uusi saderyöppy yllätti kesken kaiken. Paikan päältä löytyi aavemainen ja mystisin symbolein koristeltu vaja, johon linnoitauduimme sateelta suojaan. Tunsimme toki tällaisten vajojen vaarallisuuden (muistakaa Evil Dead), mutta siinä tilanteessa se vaikutti hyvältä ratkaisulta. Ehdimme samalla evästellä salaatteja ja grilliherkkuja.
Mutta tietäähän sen, kun ollaan ESCin retkellä, miten siinä käy. Tuskin oli outo sarvipäinen naama ilmestynyt grillituleen suu ymmyrkäisenä muSSuttamaan, kun jo ensimmäinen meistä sairastui. Ei ollut ensikosketus eläviin kuolleisiin natsizombi, vaan vajasta putkahtava escizombi (joka muistutti kovasti skottizombia).
Otus, joka ennen tunnettiin JukkaS:nä raahautui rannalle ja laituriin, jossa se yritti päästä järveen kaltaistensa joukkoon.
Onneksi meillä oli Karjalan III seerumia, jolla saatiin toveri pelastettua takaisin elävien elävien kirjoihin.
Sade senkuin yltyi ja koska vajaankaan ei voitu turvallisesti palata, päätimme tehdä strategisen uudelleensijoittumisen Peterin asunnolle, jossa saunoimme ja paistoimme hunajabanaaneja. Sen lisäksi valmistaudumme tulevien kahakoiden varalle - siis ihan vaan opetusmielessä - pelaamalla Xbox360:llä zombipelejä ja katsomalla leffan Flight of the Living Dead.
Että sellaista tänävuonna. Ensivuonna kenties jotakin Egyptihenkistä, jotta taatusti pysytään kuivina. Eikä Egyptistä muistaakseni ole kotoisin mitään erityisiä kummajaisiakaan. Escin päämaja kiittää ja kuittaa.
Leiri ykkönen perustettiin kuten oli suunniteltukin lähelle metsänrajaa, joSSa oli hyvä puolustautua vedestä nousevia natsizombeja vastaan. Fiilikset olivat korkealla.
Huomatkaa oikeaSSa alanurkaSSa sarja käteviä aseita, jotka on näppärästi naamioitu muistuttamaan grillausvälineitä. Tridentin terävyyttää saattoi vain ihastella. Varustuksesta kannattaa mainita myös Juhan bumerangi, sekä käytännön zombimetsästysopas "Kauhupokkari 1".
Vaan sään jumalat olivat meitä vastaan. Alkoi lievästi sanottuna sataa, eikä ensimmäistäkään zombihavaintoa oltu ehditty tehdä.
Ensimmäinen sade ei joukkuettamme hätkähdyttänyt. Vedentulon tauottua, sytytimme lämmittävän roihun, johon laitoimme samalla käristymään natsihoukuttimia. Pian levisikin herkullinen bratwurstintuoksu järven ylle. Varusteisiimme kuului runsaasti veroluokan III antizombiseerumia ja puolisukelluslaitteet. Tulen roihussa oli jotakin kiehtovaa...
Vaan uusi saderyöppy yllätti kesken kaiken. Paikan päältä löytyi aavemainen ja mystisin symbolein koristeltu vaja, johon linnoitauduimme sateelta suojaan. Tunsimme toki tällaisten vajojen vaarallisuuden (muistakaa Evil Dead), mutta siinä tilanteessa se vaikutti hyvältä ratkaisulta. Ehdimme samalla evästellä salaatteja ja grilliherkkuja.
Mutta tietäähän sen, kun ollaan ESCin retkellä, miten siinä käy. Tuskin oli outo sarvipäinen naama ilmestynyt grillituleen suu ymmyrkäisenä muSSuttamaan, kun jo ensimmäinen meistä sairastui. Ei ollut ensikosketus eläviin kuolleisiin natsizombi, vaan vajasta putkahtava escizombi (joka muistutti kovasti skottizombia).
Otus, joka ennen tunnettiin JukkaS:nä raahautui rannalle ja laituriin, jossa se yritti päästä järveen kaltaistensa joukkoon.
Onneksi meillä oli Karjalan III seerumia, jolla saatiin toveri pelastettua takaisin elävien elävien kirjoihin.
Sade senkuin yltyi ja koska vajaankaan ei voitu turvallisesti palata, päätimme tehdä strategisen uudelleensijoittumisen Peterin asunnolle, jossa saunoimme ja paistoimme hunajabanaaneja. Sen lisäksi valmistaudumme tulevien kahakoiden varalle - siis ihan vaan opetusmielessä - pelaamalla Xbox360:llä zombipelejä ja katsomalla leffan Flight of the Living Dead.
Että sellaista tänävuonna. Ensivuonna kenties jotakin Egyptihenkistä, jotta taatusti pysytään kuivina. Eikä Egyptistä muistaakseni ole kotoisin mitään erityisiä kummajaisiakaan. Escin päämaja kiittää ja kuittaa.
perjantai 10. huhtikuuta 2009
Kävelyllä hämärässä illassa
Tulevan Helsingin Finnconin innoittamana muistelen erästä viimekertaisen 2006 Finnconpäivän jälkeistä kotimatkaa. Perjantai taisi olla kyseessä. Ilta oli joka tapauksessa jo kohtuullisen pitkällä, eivätkä minulle soveliaimmat bussit enää kulkeneet.
Kävelin siinä aikani kuluksi Kallion suuntaan, suunnitelmani oli ottaa jokin taksi lennosta. Ihan hetkeen ei vapaata autoa sattunut paikalle ja ehdinkin talsia aika pitkälle Paasitornista. Hämärä oli jo laskeutunut, vaikka valoisiahan kesäillat olivat. Paikallisissa pubeissa meno oli riehakkaimmillaan ja se kuului kaduille saakka. Kadut itsessään olivat varsin autioita. Niinpä eräs nainen kulkureittini varrelta sattui silmääni jo varsin kaukaa. Koko päivän oli silmissä vilissyt mitä ihmeellisimmin pukeutuneita otakuita, joten tämänkään valopylvääseen nojailevan naisen asu ei heti erikoisemmin hätkähdyttänyt. Mutta mitä lähemmäs pääsin, sitä vähemmän hahmo muistutti päivän tyypillisiä japanilaisia lolitoja tai parrakkaita Sailor Moon -tyttöjä. Mustaa pitsiä ja kiiltävää nahkaa olivat ne varsin vähät vaatteet, jotka naisella oli yllään. Eikä hän tosiaan enää ollut mikään Alizée.
En tietenkään ryhtynyt edes arvailemaan, mitä hän oli naisiaan. Aikomukseni oli kunnollisen kiltin miehen tavoin kävellä ripeästi ohitse enempää tuttavuutta tekemättä. Mutta hänellä taisi olla muita ajatuksia, koska hän kohdalle ehdittyäni näki tarpeelliseksi ottaa pari askelta puolittain eteeni ja kysyä varsin ah’ sensuellilla äänellä, ”Hei kaunis poika, haluaisitko hyvää seksiä?”
Katsoin naista silmiin ja vastasin sen, mitä juuri siinä hetkessä ja tilanteessa ajattelin, ”Hanki rillit!”
Jatkoin häiriintymättä matkaani ja sain taksin seuraavassa korttelissa.
Kävelin siinä aikani kuluksi Kallion suuntaan, suunnitelmani oli ottaa jokin taksi lennosta. Ihan hetkeen ei vapaata autoa sattunut paikalle ja ehdinkin talsia aika pitkälle Paasitornista. Hämärä oli jo laskeutunut, vaikka valoisiahan kesäillat olivat. Paikallisissa pubeissa meno oli riehakkaimmillaan ja se kuului kaduille saakka. Kadut itsessään olivat varsin autioita. Niinpä eräs nainen kulkureittini varrelta sattui silmääni jo varsin kaukaa. Koko päivän oli silmissä vilissyt mitä ihmeellisimmin pukeutuneita otakuita, joten tämänkään valopylvääseen nojailevan naisen asu ei heti erikoisemmin hätkähdyttänyt. Mutta mitä lähemmäs pääsin, sitä vähemmän hahmo muistutti päivän tyypillisiä japanilaisia lolitoja tai parrakkaita Sailor Moon -tyttöjä. Mustaa pitsiä ja kiiltävää nahkaa olivat ne varsin vähät vaatteet, jotka naisella oli yllään. Eikä hän tosiaan enää ollut mikään Alizée.
En tietenkään ryhtynyt edes arvailemaan, mitä hän oli naisiaan. Aikomukseni oli kunnollisen kiltin miehen tavoin kävellä ripeästi ohitse enempää tuttavuutta tekemättä. Mutta hänellä taisi olla muita ajatuksia, koska hän kohdalle ehdittyäni näki tarpeelliseksi ottaa pari askelta puolittain eteeni ja kysyä varsin ah’ sensuellilla äänellä, ”Hei kaunis poika, haluaisitko hyvää seksiä?”
Katsoin naista silmiin ja vastasin sen, mitä juuri siinä hetkessä ja tilanteessa ajattelin, ”Hanki rillit!”
Jatkoin häiriintymättä matkaani ja sain taksin seuraavassa korttelissa.
sunnuntai 5. huhtikuuta 2009
Kalkkipäivän kunniaksi
Pari päivää sitten kävi taas pikkuisen hupaisa sattuma.
Lattioillani lojui kovasti mainospostia, tyhjiä limupulloja, huutokauppaan lähdössä olevia sarjakuvia, ESCin ja HYSFKin badgekirstuja ja kaikenlaisia pakkauslaatikoita. Ja tietysti ihan silkkaa roskaa ja muuta asiaankuulumatonta. Tuumin, että taitaa olla aika siivota kämppää.
Mutta ennen varsinaiseen asiaan ryhtymistä käväisin ostoksilla. Ostoksia tehdessäni muistui mieleeni, eikä toki edes ensimmäistä kertaa, että juon nykyisin hirmuisen vähän maitoa. Ennen imin sitä kuin sieni kaikilla aterioilla. Nykyisin en itseäni varten viitsi sitä kaupasta kanniskella. Kun lapset ovat paikalla, ostan sitä aina, mutta oma maidonjuontini on lähes nollaantunut. Päätinpä siinä sitten maksalaatikoita ostoskärryihin latoessani, että käyn samaa matkaa apteekissa hakemassa kalkkitabletteja, ettei sentään luusto ala heikentyä. Tai hiusten uljas kiilto… no lähinnä tietysti luusto.
Apteekissa tuli tehtyä toinenkin ostos, kun kerran oli tilaisuus, ostin täydennyspaketin buranaa. Kalkki oli kalliimpaa kuin luulinkaan, hämäännyin hyllyissä olevista hintamerkinnöistä, jotka ulottuivat vähän ristiin tuotteiden yli. 11 euron purkki olikin 15 euroa. Myyjä kysyi, että laitetaanko pussiin. Minulla oli jo muovipussi, joka tosin odotti autossa, joten ystävällisesti kieltäydyin.
Mukanani tosiaan risteili yksi muovipussi. Vein sillä tyhjiä pulloja kauppaan mennessäni ja toin ostokset tullessani. Ja kotona, kun olin tyhjännyt ostokset jääkaappiin, aloin latoa siihen roskia. Ja lopulta vein sen täpötäytenä ulos jätepönttöön. Oli hyvin tehokkaan ekoystävällisesti käytetty pussi, vai mitä? Ei kuitenkaan egoystävällisesti, niin kuin tulette huomaamaan.
Aloin nimittäin siinä tavaroita järjestellessäni miettiä, että mihin minä ne kalkit oikein laitoin. Etsin lääkekaapista, ruokakaapista, pöydiltä, hyllyiltä. Hyvänen aika, mistään ei löytynyt. Olin vasta tullut kotiin, joten kovin montaa paikkaa niitä hukata ei voinut olla. Jäivätköhän ne autoon? Eivät jääneet. Muistan hyvin, kuinka tarkistin lähtiessäni, ettei penkeille jäänyt mitään, kaikki oli muovipussissa. Muovipussissa? Jäin aprikoimaan, että kun tyhjäsin RUOKAostokset jääkaappiin, olin varmaankin jättänyt apteekkiostokset pussiin, ja alkanut latoa roskia päälle.
Hittolainen näin tietenkin oli käynyt. Tarkistin varmuudeksi vielä jääkaapinkin, ei löytynyt pillereitä. Onneksi olin vasta äskettäin vienyt pussin piharoskiksiin. Se olisi varmasti päällimmäisenä ja helposti löydettävissä. Samassa kuulin pihalta moottorin jyrinää. Vilkaisin ikkunasta - roska-auto oli saapunut.
Mikäs siinä auttoi, kauhealla kiireellä nappasin takkini ja hyppäsin kenkiini ja juoksin rappuset alas ja pihalle. Tai paremminkin hyppäsin kenkääni. En löytänyt heti toista, enkä ehtinyt jäädä katselemaan, vaan syöksyin pelkkä sukka toisessa jalassani ulos. Roskakuski oli juuri kippaamaisillaan jätesäiliötä auton uumeniin kun tulin viittilöiden ja ”Seis, seis” huutaen paikalle. Kaveri pysähtyi hölmistyneenä katsomaan, miten joku hullu talvitakissa, verryttelyhousuissa ja kenkä vain toisessa jalassaan ryntää kohti. Koitin huohotukseni seasta selittää kaverille, mistä oli kyse ja aloin pää syvällä säiliössä tonkia jätteitämme. Kuski vastasi minulle ihan oudolla kielellä, kuulosti portugalilta. Tai ehkä se oli puolaa… paha sanoa. Ymmärsin sitä joka tapauksessa yhtä vähän, kuin hän ilmeisesti oli ymmärtänyt minua. Mutta sävystä ei voinut erehtyä. Äijä oli kiukkuinen ja huiski minua poistumaan. Kuski sai nopeasti tarpeekseen, kiskaisi minut ulos ja tuuppasi pois säilöltä ja käynnisti kipin, joka tyhjäsi jätteet auton syövereihin. Noloa tilannettani ei yhtään auttanut, että ohitse kulki juuri sillä hetkellä taloyhtiömme koko hallitus. Tulivat kai kokousta pitämästä, kun kerran olivat kaikki koolla. Ja samassa näin vilauksen rakkaasta muovipussistani, enkä tokikaan aikonut sitä enää jättää. Syöksyin takaisin ja nappasin pussini suoraan kuormasta juuri ennen kuin auton puserrin sai sitä kitaansa. Pienen hetken tunsin jopa hentoa onnellisuutta ja jälleennäkemisen riemua. Mutta saman tien katsoin kuitenkin parhaaksi ottaa reippaita taka-askeleita. Käden tunkeminen autoon oli tietenkin ollut typerää ja vaarallista, portugalilainen uusi epäystäväni huusi kuin palosireeni. En antanut sen enää häiritä, vaan istahdin pussini kanssa kadun reunaan.
Tongin sitä tovin siinä kaiken kansan nähden vain todetakseni, että ei siellä mitään kalkkia ollut.
Samassa ihmettelin, mikä ihme takissani oikein ropisee. Tungin käden taskuuni ja löysin sieltä kalkkitablettipurkin. Ja buranapaketin. Olinkin tunkenut ne taskuuni apteekista lähtiessäni. Onneksi olin ostanut buranaakin. Se nimittäin tuli juuri sillä hetkellä tosi tarpeeseen.
Lattioillani lojui kovasti mainospostia, tyhjiä limupulloja, huutokauppaan lähdössä olevia sarjakuvia, ESCin ja HYSFKin badgekirstuja ja kaikenlaisia pakkauslaatikoita. Ja tietysti ihan silkkaa roskaa ja muuta asiaankuulumatonta. Tuumin, että taitaa olla aika siivota kämppää.
Mutta ennen varsinaiseen asiaan ryhtymistä käväisin ostoksilla. Ostoksia tehdessäni muistui mieleeni, eikä toki edes ensimmäistä kertaa, että juon nykyisin hirmuisen vähän maitoa. Ennen imin sitä kuin sieni kaikilla aterioilla. Nykyisin en itseäni varten viitsi sitä kaupasta kanniskella. Kun lapset ovat paikalla, ostan sitä aina, mutta oma maidonjuontini on lähes nollaantunut. Päätinpä siinä sitten maksalaatikoita ostoskärryihin latoessani, että käyn samaa matkaa apteekissa hakemassa kalkkitabletteja, ettei sentään luusto ala heikentyä. Tai hiusten uljas kiilto… no lähinnä tietysti luusto.
Apteekissa tuli tehtyä toinenkin ostos, kun kerran oli tilaisuus, ostin täydennyspaketin buranaa. Kalkki oli kalliimpaa kuin luulinkaan, hämäännyin hyllyissä olevista hintamerkinnöistä, jotka ulottuivat vähän ristiin tuotteiden yli. 11 euron purkki olikin 15 euroa. Myyjä kysyi, että laitetaanko pussiin. Minulla oli jo muovipussi, joka tosin odotti autossa, joten ystävällisesti kieltäydyin.
Mukanani tosiaan risteili yksi muovipussi. Vein sillä tyhjiä pulloja kauppaan mennessäni ja toin ostokset tullessani. Ja kotona, kun olin tyhjännyt ostokset jääkaappiin, aloin latoa siihen roskia. Ja lopulta vein sen täpötäytenä ulos jätepönttöön. Oli hyvin tehokkaan ekoystävällisesti käytetty pussi, vai mitä? Ei kuitenkaan egoystävällisesti, niin kuin tulette huomaamaan.
Aloin nimittäin siinä tavaroita järjestellessäni miettiä, että mihin minä ne kalkit oikein laitoin. Etsin lääkekaapista, ruokakaapista, pöydiltä, hyllyiltä. Hyvänen aika, mistään ei löytynyt. Olin vasta tullut kotiin, joten kovin montaa paikkaa niitä hukata ei voinut olla. Jäivätköhän ne autoon? Eivät jääneet. Muistan hyvin, kuinka tarkistin lähtiessäni, ettei penkeille jäänyt mitään, kaikki oli muovipussissa. Muovipussissa? Jäin aprikoimaan, että kun tyhjäsin RUOKAostokset jääkaappiin, olin varmaankin jättänyt apteekkiostokset pussiin, ja alkanut latoa roskia päälle.
Hittolainen näin tietenkin oli käynyt. Tarkistin varmuudeksi vielä jääkaapinkin, ei löytynyt pillereitä. Onneksi olin vasta äskettäin vienyt pussin piharoskiksiin. Se olisi varmasti päällimmäisenä ja helposti löydettävissä. Samassa kuulin pihalta moottorin jyrinää. Vilkaisin ikkunasta - roska-auto oli saapunut.
Mikäs siinä auttoi, kauhealla kiireellä nappasin takkini ja hyppäsin kenkiini ja juoksin rappuset alas ja pihalle. Tai paremminkin hyppäsin kenkääni. En löytänyt heti toista, enkä ehtinyt jäädä katselemaan, vaan syöksyin pelkkä sukka toisessa jalassani ulos. Roskakuski oli juuri kippaamaisillaan jätesäiliötä auton uumeniin kun tulin viittilöiden ja ”Seis, seis” huutaen paikalle. Kaveri pysähtyi hölmistyneenä katsomaan, miten joku hullu talvitakissa, verryttelyhousuissa ja kenkä vain toisessa jalassaan ryntää kohti. Koitin huohotukseni seasta selittää kaverille, mistä oli kyse ja aloin pää syvällä säiliössä tonkia jätteitämme. Kuski vastasi minulle ihan oudolla kielellä, kuulosti portugalilta. Tai ehkä se oli puolaa… paha sanoa. Ymmärsin sitä joka tapauksessa yhtä vähän, kuin hän ilmeisesti oli ymmärtänyt minua. Mutta sävystä ei voinut erehtyä. Äijä oli kiukkuinen ja huiski minua poistumaan. Kuski sai nopeasti tarpeekseen, kiskaisi minut ulos ja tuuppasi pois säilöltä ja käynnisti kipin, joka tyhjäsi jätteet auton syövereihin. Noloa tilannettani ei yhtään auttanut, että ohitse kulki juuri sillä hetkellä taloyhtiömme koko hallitus. Tulivat kai kokousta pitämästä, kun kerran olivat kaikki koolla. Ja samassa näin vilauksen rakkaasta muovipussistani, enkä tokikaan aikonut sitä enää jättää. Syöksyin takaisin ja nappasin pussini suoraan kuormasta juuri ennen kuin auton puserrin sai sitä kitaansa. Pienen hetken tunsin jopa hentoa onnellisuutta ja jälleennäkemisen riemua. Mutta saman tien katsoin kuitenkin parhaaksi ottaa reippaita taka-askeleita. Käden tunkeminen autoon oli tietenkin ollut typerää ja vaarallista, portugalilainen uusi epäystäväni huusi kuin palosireeni. En antanut sen enää häiritä, vaan istahdin pussini kanssa kadun reunaan.
Tongin sitä tovin siinä kaiken kansan nähden vain todetakseni, että ei siellä mitään kalkkia ollut.
Samassa ihmettelin, mikä ihme takissani oikein ropisee. Tungin käden taskuuni ja löysin sieltä kalkkitablettipurkin. Ja buranapaketin. Olinkin tunkenut ne taskuuni apteekista lähtiessäni. Onneksi olin ostanut buranaakin. Se nimittäin tuli juuri sillä hetkellä tosi tarpeeseen.
sunnuntai 8. helmikuuta 2009
Neljäs neljättä
Eating Muffins in an Agitated Manner haastoi minut meemiin.
Meemi kuuluu näin:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.
Siinä se on, Jorma Ollian Hartioiden levynkansi. Tiukkaa punkkia joka sekunti.
-Mä en haluu mennä Kampin mäkkäriin
-Pienet tissit ja iso penis, siinä nainen mun makuun
-Pornoa Porvoossa
-Avaruusherpes
-Elämme kovin ahdingossa
-Laulu auringolle
-William Shatner
Saattaapi olla, että otan Yhteistyökokoukseen mukaan uusimman rokkivideomme.
Maistelun vuoksi pienet lyriikat:
Laulu auringolle
Aurinko vittu aurinko
Lakkaa saatana paistamasta
Mä haluun olla gootti
Baby mä haluun olla gootti
musta ja kalpea
Jeah baby, saatana
Lakkaa vittu jo paistamasta
Aurinko vittu saatana
Ammutaan aurinko alas
Loppuu saatana se kärvistely
Mitäpä sitä kuvaa kauemmas haastelemaan, bändiläisiä vahvistettuna Vesalla.
Vastuu jää lukijalle, The Voss Bender Memorial Blog, Sähköjänis, Avaruusajan päiväunelmia.
Meemi kuuluu näin:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.
Siinä se on, Jorma Ollian Hartioiden levynkansi. Tiukkaa punkkia joka sekunti.
-Mä en haluu mennä Kampin mäkkäriin
-Pienet tissit ja iso penis, siinä nainen mun makuun
-Pornoa Porvoossa
-Avaruusherpes
-Elämme kovin ahdingossa
-Laulu auringolle
-William Shatner
Saattaapi olla, että otan Yhteistyökokoukseen mukaan uusimman rokkivideomme.
Maistelun vuoksi pienet lyriikat:
Laulu auringolle
Aurinko vittu aurinko
Lakkaa saatana paistamasta
Mä haluun olla gootti
Baby mä haluun olla gootti
musta ja kalpea
Jeah baby, saatana
Lakkaa vittu jo paistamasta
Aurinko vittu saatana
Ammutaan aurinko alas
Loppuu saatana se kärvistely
Mitäpä sitä kuvaa kauemmas haastelemaan, bändiläisiä vahvistettuna Vesalla.
Vastuu jää lukijalle, The Voss Bender Memorial Blog, Sähköjänis, Avaruusajan päiväunelmia.
lauantai 17. tammikuuta 2009
Minun mielipiteeni ei kelpaa mihinkään (pakina)
Pari päivää sitten, juuri kun olin päässyt kotiovestani sisälle kännykkäni pirahti.
”N.N. Suomen mediatietokeskuksesta päivää. Olisiko teillä pieni hetki aikaa lyhyeen haastatteluun?”
”Tottahan toki, anna kuulua”.
”Mainiota. Teemme mielipidetutkimusta Taloussanomien lukijoille, tuleeko talouteenne, tai luetteko muuten säännöllisesti Taloussanomia?”
”Taitaa se jonkun jäsenyyden kylkiäisenä tulla, mutta enpä muista koskaan avanneeni sitä”.
”No siinä tapauksessa meidän ei varmaankaan kannata käydä tätä läpi? Mutta ei se mitään, teemme toista, vastaavaa kyselyä Helsingin sanomien lukijoille. Tuleeko talouteenne, tai luetteko muuten säännöllisesti Helsingin sanomia?”
”Ei tuu Hesaria”.
”Luetteko muuten… säännöllisesti?”
”Enpä juuri”.
”Hmm… on meillä myös tämmöinen ostokäyttäytymiskysely nuorille, 18-32 vuotiaille aikuisille.”
”Olen jo 41”.
Hetken hiljaisuus.
”Siinä tapauksessa minun ei auta muuta kuin kiittää tästä ja toivottaa teille oikein hyvää illanjatkoa. Olen siis N.N. Suomen mediatietokeskuksesta. Kiitos ajastanne ja kuulemiin.”
”Kiitos, kiitos”.
Hämmentävä puhelu, minua ei tarvittu mihinkään kyselyyn. Tämä mielessäni vedin takin päälleni ja lähdin talsimaan ruokaostoksille. Kävelymatkan päähän kodistani on muutama viikko sitten avattu uusi K-supermarket. Sinne suuntasin. Aulassa oli pari nuorta tyttöä blankettien kanssa jututtamassa asiakkailta. Molemmilla oli juuri keskustelut menossa, joten he eivät juuri silloin uusia asiakkaita kaivanneet. Nappasin kärryt ja astelin myymälän puolelle.
Täytin ostoskorin varsin rutiininomaisesti. Paketti leipää, pino maksalaatikoita… sitä rataa. Yhden välikön päässä näin myyntiesittelijän pitävän puhettaan pienelle yleisöparvelle ja jakelevan heille pieniä näytelaatikoita. Ihan kuin pieniä somia muropaketteja. Ahneena penninvenyttäjänä singahdin tietenkin ilmaisen perään. Aika isännän elkein taisinkin tulla, koska esittelijä noteerasi minut jo kaukaa. Hän kääntyi kohden aikomuksenaan selvästi käyttää minua hyväkseen seuraavassa myyntipuheessaan.
”No niin herra, te varmasti haluatte pitää hyvää huolta koirastanne!” Samalla hän nosti näytille kaksi pakettia, yhden kummassakin kädessä. Toinen oli vihreä ja toinen punainen. Kummankin kannessa poseerasi karvaturri. Koiranmuonaa!
”Heh, ei minulla ole”, naurahdin vaivautuneesti ja näännyin kannoillani 180 astetta.
Keräsin loput eineet, maksoin ostokseni ja siirryin kohden ulko-ovea. Blankettitytöillä ei kummallakaan ollut juuri asiakasta, joten ikään kuin sattumalta ohitin heidät ihan vierestä ja hidastellen. Kumpikaan ei tuntunut noteeraava minua, joten vähän köhäisin ja kysyin, ”Mikäs kysely tää on?”
”Nää on sellaisia naisten juttuja”, vastasi toinen vähän hämillään tungetteluani. Samassa huomasin tyttöjen nimikylteistä mainoksista tuttujen hygieniatarvikkeiden brändin. Jatkoin reippaasti kiihdyttäen pihalle.
Sen verran nolostuneena hosuin, että jalkani lipesi ulkona heti ensiaskeleella ja olin kaatua jäiselle pihalle. Vähän edempänä seisoi iso mainostaulu jossa joku nuorimies naama leveässä pepsodent-virneessä tuntui nauravan juuri minun liukastelulleni.
Pysähdyin mennessäni mainosnaaman eteen ja tiuskaisin sille, ”Ja just sun mielipiteesi ei minua kiinnosta!”.
”N.N. Suomen mediatietokeskuksesta päivää. Olisiko teillä pieni hetki aikaa lyhyeen haastatteluun?”
”Tottahan toki, anna kuulua”.
”Mainiota. Teemme mielipidetutkimusta Taloussanomien lukijoille, tuleeko talouteenne, tai luetteko muuten säännöllisesti Taloussanomia?”
”Taitaa se jonkun jäsenyyden kylkiäisenä tulla, mutta enpä muista koskaan avanneeni sitä”.
”No siinä tapauksessa meidän ei varmaankaan kannata käydä tätä läpi? Mutta ei se mitään, teemme toista, vastaavaa kyselyä Helsingin sanomien lukijoille. Tuleeko talouteenne, tai luetteko muuten säännöllisesti Helsingin sanomia?”
”Ei tuu Hesaria”.
”Luetteko muuten… säännöllisesti?”
”Enpä juuri”.
”Hmm… on meillä myös tämmöinen ostokäyttäytymiskysely nuorille, 18-32 vuotiaille aikuisille.”
”Olen jo 41”.
Hetken hiljaisuus.
”Siinä tapauksessa minun ei auta muuta kuin kiittää tästä ja toivottaa teille oikein hyvää illanjatkoa. Olen siis N.N. Suomen mediatietokeskuksesta. Kiitos ajastanne ja kuulemiin.”
”Kiitos, kiitos”.
Hämmentävä puhelu, minua ei tarvittu mihinkään kyselyyn. Tämä mielessäni vedin takin päälleni ja lähdin talsimaan ruokaostoksille. Kävelymatkan päähän kodistani on muutama viikko sitten avattu uusi K-supermarket. Sinne suuntasin. Aulassa oli pari nuorta tyttöä blankettien kanssa jututtamassa asiakkailta. Molemmilla oli juuri keskustelut menossa, joten he eivät juuri silloin uusia asiakkaita kaivanneet. Nappasin kärryt ja astelin myymälän puolelle.
Täytin ostoskorin varsin rutiininomaisesti. Paketti leipää, pino maksalaatikoita… sitä rataa. Yhden välikön päässä näin myyntiesittelijän pitävän puhettaan pienelle yleisöparvelle ja jakelevan heille pieniä näytelaatikoita. Ihan kuin pieniä somia muropaketteja. Ahneena penninvenyttäjänä singahdin tietenkin ilmaisen perään. Aika isännän elkein taisinkin tulla, koska esittelijä noteerasi minut jo kaukaa. Hän kääntyi kohden aikomuksenaan selvästi käyttää minua hyväkseen seuraavassa myyntipuheessaan.
”No niin herra, te varmasti haluatte pitää hyvää huolta koirastanne!” Samalla hän nosti näytille kaksi pakettia, yhden kummassakin kädessä. Toinen oli vihreä ja toinen punainen. Kummankin kannessa poseerasi karvaturri. Koiranmuonaa!
”Heh, ei minulla ole”, naurahdin vaivautuneesti ja näännyin kannoillani 180 astetta.
Keräsin loput eineet, maksoin ostokseni ja siirryin kohden ulko-ovea. Blankettitytöillä ei kummallakaan ollut juuri asiakasta, joten ikään kuin sattumalta ohitin heidät ihan vierestä ja hidastellen. Kumpikaan ei tuntunut noteeraava minua, joten vähän köhäisin ja kysyin, ”Mikäs kysely tää on?”
”Nää on sellaisia naisten juttuja”, vastasi toinen vähän hämillään tungetteluani. Samassa huomasin tyttöjen nimikylteistä mainoksista tuttujen hygieniatarvikkeiden brändin. Jatkoin reippaasti kiihdyttäen pihalle.
Sen verran nolostuneena hosuin, että jalkani lipesi ulkona heti ensiaskeleella ja olin kaatua jäiselle pihalle. Vähän edempänä seisoi iso mainostaulu jossa joku nuorimies naama leveässä pepsodent-virneessä tuntui nauravan juuri minun liukastelulleni.
Pysähdyin mennessäni mainosnaaman eteen ja tiuskaisin sille, ”Ja just sun mielipiteesi ei minua kiinnosta!”.
maanantai 12. tammikuuta 2009
Tuubassa se porisee
Sattuipa tuossa takavuosina, kun olin töissä Virossa, hauska vahinko.
Kävin tuolloin Muugassa satamatyömaalla noin kerran viikossa, aina pari kolme päivää kerrallaan. Tuolloin ei varsinainen Tallinnan turistirumba ollut vielä vauhdissaan, vaan paikka oli Neuvostoliiton jäljiltä todella halpa. Ainakin jos tiesi, missä ostokset tehdä. Kaverini, jonka kanssa työreissut tein, oli ollut Virossa enemmänkin, ja mukavasti tunsi paikat.
Ostospaikkoja oli kolmea tasoa. Turistikeskus oli kallis, Stockmann vasta rakensi varsinaista liikettään, mutta oli jo jonkin myymälätilan avannut. Hinnat olivat ehkä 70-80 % Helsingin Stockasta. Keskuksen ulkopuolella olivat virolaisten omat kaupat, joissa hinnat olivatkin sitten enää 20-30 % vastaavista suomalaisista (mainitut prosentit tietysti vähän hihageneraattorista). Ja kolmatta tasoa edustivat köyhimpien pahamaineiset kaupunginosat, joissa en käynyt kuin pari kertaa uteliaisuudesta. Siellä oli törkyhalpaa, mutta valikoimat samaa mukaa. Ruokatarvikkeet maksoivat vain pennejä. Normivirolaiset itsekin kiersivät nämä kaukaa. Yhden kerran kävimme syömässä tällaisessa paikassa baarissa. En tiedä mitä ruoka oli, paljon siinä ainakin oli hapankaalia. Varmuuden vuoksi joimme ruoan kanssa pelkästään votkaa ja soodaa. Ei maksanut käytännössä mitään (kolikoita taskun pohjalta). No aika on nyt ihan toinen (kai?).
Teimme reissut aina pakettiautolla, koska mukanamme kulki aina isoja mittauslaitteita. Paketterilla oli hyvä kuskata myös juomia. Kaverini ei juonut lainkaan olutta, joten minä saatoin tuoda Suomeen tuplamäärän (yhtensä 4 kpl 24 tölkin lavaa, tuolloin ne eivät olleet laatikoissa) joka reissulta. Olvin IVB (7.2 %) maksoi oikeasta kaupasta haettuna muistaakseni 80 kruunua lava, eli jotakin 80 penniä kappale. Satamassa kappalehinta oli jo lähempänä kahta markkaa.
Erään kerran olimme tulossa hyvissä ajoin työpäivän päätteeksi satamaan. Ajelimme autolaiturille, kun ryhmä virkapukuisia alkoi kiivaasti heiluttaa meille, ja hoputtaa jatkamaan eteenpäin laivaa kohden. No mikäs siinä, laivaanhan me olimmekin menossa, Georg Otsiin. Ajoimme sisään ja saman tien takaportti nousi ylös ja laiva nytkähti liikkeelle. Kukaan ei kysynyt edes lippuja, kunhan vilautimme niitä auton ikkunasta. Homma kävi kerrankin nopeasti. Auto jäi autokannelle, ja me kiipesimme laivan baariin. Siellä ehdimme saada huurtehiset nenun alle kun ikkunasta näkyi jotkin järkyttävää. Laivamme lipui hissukseen eteenpäin satamasta ja viereisen laivan kyljessä olevat kirjaimet liukuivat yksi kerrallaan ikkunassa silmieni editse - G E O R G O T S. Meni hörppy väärään kurkkuun. Tarkistin laivalippumme. Olivat ne Georg Otsiin. Me istuimme väärässä laivassa!
Pinkaisin siltä istumalta kysymään tarjoilijalta, että mikä tämä laiva on. Saatatteko uskoa, että hän oli tyrmistyneen näköinen? Helpotus oli suuri, kun tyttö vastasi selvällä suomalaisella aksentilla. Nimeä en muista, mutta tämäkin laiva oli Helsinkiin matkalla. Vieressä olisivat olleet myös Tukholman ja Travemünden laivat.
Kävin tuolloin Muugassa satamatyömaalla noin kerran viikossa, aina pari kolme päivää kerrallaan. Tuolloin ei varsinainen Tallinnan turistirumba ollut vielä vauhdissaan, vaan paikka oli Neuvostoliiton jäljiltä todella halpa. Ainakin jos tiesi, missä ostokset tehdä. Kaverini, jonka kanssa työreissut tein, oli ollut Virossa enemmänkin, ja mukavasti tunsi paikat.
Ostospaikkoja oli kolmea tasoa. Turistikeskus oli kallis, Stockmann vasta rakensi varsinaista liikettään, mutta oli jo jonkin myymälätilan avannut. Hinnat olivat ehkä 70-80 % Helsingin Stockasta. Keskuksen ulkopuolella olivat virolaisten omat kaupat, joissa hinnat olivatkin sitten enää 20-30 % vastaavista suomalaisista (mainitut prosentit tietysti vähän hihageneraattorista). Ja kolmatta tasoa edustivat köyhimpien pahamaineiset kaupunginosat, joissa en käynyt kuin pari kertaa uteliaisuudesta. Siellä oli törkyhalpaa, mutta valikoimat samaa mukaa. Ruokatarvikkeet maksoivat vain pennejä. Normivirolaiset itsekin kiersivät nämä kaukaa. Yhden kerran kävimme syömässä tällaisessa paikassa baarissa. En tiedä mitä ruoka oli, paljon siinä ainakin oli hapankaalia. Varmuuden vuoksi joimme ruoan kanssa pelkästään votkaa ja soodaa. Ei maksanut käytännössä mitään (kolikoita taskun pohjalta). No aika on nyt ihan toinen (kai?).
Teimme reissut aina pakettiautolla, koska mukanamme kulki aina isoja mittauslaitteita. Paketterilla oli hyvä kuskata myös juomia. Kaverini ei juonut lainkaan olutta, joten minä saatoin tuoda Suomeen tuplamäärän (yhtensä 4 kpl 24 tölkin lavaa, tuolloin ne eivät olleet laatikoissa) joka reissulta. Olvin IVB (7.2 %) maksoi oikeasta kaupasta haettuna muistaakseni 80 kruunua lava, eli jotakin 80 penniä kappale. Satamassa kappalehinta oli jo lähempänä kahta markkaa.
Erään kerran olimme tulossa hyvissä ajoin työpäivän päätteeksi satamaan. Ajelimme autolaiturille, kun ryhmä virkapukuisia alkoi kiivaasti heiluttaa meille, ja hoputtaa jatkamaan eteenpäin laivaa kohden. No mikäs siinä, laivaanhan me olimmekin menossa, Georg Otsiin. Ajoimme sisään ja saman tien takaportti nousi ylös ja laiva nytkähti liikkeelle. Kukaan ei kysynyt edes lippuja, kunhan vilautimme niitä auton ikkunasta. Homma kävi kerrankin nopeasti. Auto jäi autokannelle, ja me kiipesimme laivan baariin. Siellä ehdimme saada huurtehiset nenun alle kun ikkunasta näkyi jotkin järkyttävää. Laivamme lipui hissukseen eteenpäin satamasta ja viereisen laivan kyljessä olevat kirjaimet liukuivat yksi kerrallaan ikkunassa silmieni editse - G E O R G O T S. Meni hörppy väärään kurkkuun. Tarkistin laivalippumme. Olivat ne Georg Otsiin. Me istuimme väärässä laivassa!
Pinkaisin siltä istumalta kysymään tarjoilijalta, että mikä tämä laiva on. Saatatteko uskoa, että hän oli tyrmistyneen näköinen? Helpotus oli suuri, kun tyttö vastasi selvällä suomalaisella aksentilla. Nimeä en muista, mutta tämäkin laiva oli Helsinkiin matkalla. Vieressä olisivat olleet myös Tukholman ja Travemünden laivat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
