Pari päivää sitten, juuri kun olin päässyt kotiovestani sisälle kännykkäni pirahti.
”N.N. Suomen mediatietokeskuksesta päivää. Olisiko teillä pieni hetki aikaa lyhyeen haastatteluun?”
”Tottahan toki, anna kuulua”.
”Mainiota. Teemme mielipidetutkimusta Taloussanomien lukijoille, tuleeko talouteenne, tai luetteko muuten säännöllisesti Taloussanomia?”
”Taitaa se jonkun jäsenyyden kylkiäisenä tulla, mutta enpä muista koskaan avanneeni sitä”.
”No siinä tapauksessa meidän ei varmaankaan kannata käydä tätä läpi? Mutta ei se mitään, teemme toista, vastaavaa kyselyä Helsingin sanomien lukijoille. Tuleeko talouteenne, tai luetteko muuten säännöllisesti Helsingin sanomia?”
”Ei tuu Hesaria”.
”Luetteko muuten… säännöllisesti?”
”Enpä juuri”.
”Hmm… on meillä myös tämmöinen ostokäyttäytymiskysely nuorille, 18-32 vuotiaille aikuisille.”
”Olen jo 41”.
Hetken hiljaisuus.
”Siinä tapauksessa minun ei auta muuta kuin kiittää tästä ja toivottaa teille oikein hyvää illanjatkoa. Olen siis N.N. Suomen mediatietokeskuksesta. Kiitos ajastanne ja kuulemiin.”
”Kiitos, kiitos”.
Hämmentävä puhelu, minua ei tarvittu mihinkään kyselyyn. Tämä mielessäni vedin takin päälleni ja lähdin talsimaan ruokaostoksille. Kävelymatkan päähän kodistani on muutama viikko sitten avattu uusi K-supermarket. Sinne suuntasin. Aulassa oli pari nuorta tyttöä blankettien kanssa jututtamassa asiakkailta. Molemmilla oli juuri keskustelut menossa, joten he eivät juuri silloin uusia asiakkaita kaivanneet. Nappasin kärryt ja astelin myymälän puolelle.
Täytin ostoskorin varsin rutiininomaisesti. Paketti leipää, pino maksalaatikoita… sitä rataa. Yhden välikön päässä näin myyntiesittelijän pitävän puhettaan pienelle yleisöparvelle ja jakelevan heille pieniä näytelaatikoita. Ihan kuin pieniä somia muropaketteja. Ahneena penninvenyttäjänä singahdin tietenkin ilmaisen perään. Aika isännän elkein taisinkin tulla, koska esittelijä noteerasi minut jo kaukaa. Hän kääntyi kohden aikomuksenaan selvästi käyttää minua hyväkseen seuraavassa myyntipuheessaan.
”No niin herra, te varmasti haluatte pitää hyvää huolta koirastanne!” Samalla hän nosti näytille kaksi pakettia, yhden kummassakin kädessä. Toinen oli vihreä ja toinen punainen. Kummankin kannessa poseerasi karvaturri. Koiranmuonaa!
”Heh, ei minulla ole”, naurahdin vaivautuneesti ja näännyin kannoillani 180 astetta.
Keräsin loput eineet, maksoin ostokseni ja siirryin kohden ulko-ovea. Blankettitytöillä ei kummallakaan ollut juuri asiakasta, joten ikään kuin sattumalta ohitin heidät ihan vierestä ja hidastellen. Kumpikaan ei tuntunut noteeraava minua, joten vähän köhäisin ja kysyin, ”Mikäs kysely tää on?”
”Nää on sellaisia naisten juttuja”, vastasi toinen vähän hämillään tungetteluani. Samassa huomasin tyttöjen nimikylteistä mainoksista tuttujen hygieniatarvikkeiden brändin. Jatkoin reippaasti kiihdyttäen pihalle.
Sen verran nolostuneena hosuin, että jalkani lipesi ulkona heti ensiaskeleella ja olin kaatua jäiselle pihalle. Vähän edempänä seisoi iso mainostaulu jossa joku nuorimies naama leveässä pepsodent-virneessä tuntui nauravan juuri minun liukastelulleni.
Pysähdyin mennessäni mainosnaaman eteen ja tiuskaisin sille, ”Ja just sun mielipiteesi ei minua kiinnosta!”.
lauantai 17. tammikuuta 2009
maanantai 12. tammikuuta 2009
Tuubassa se porisee
Sattuipa tuossa takavuosina, kun olin töissä Virossa, hauska vahinko.
Kävin tuolloin Muugassa satamatyömaalla noin kerran viikossa, aina pari kolme päivää kerrallaan. Tuolloin ei varsinainen Tallinnan turistirumba ollut vielä vauhdissaan, vaan paikka oli Neuvostoliiton jäljiltä todella halpa. Ainakin jos tiesi, missä ostokset tehdä. Kaverini, jonka kanssa työreissut tein, oli ollut Virossa enemmänkin, ja mukavasti tunsi paikat.
Ostospaikkoja oli kolmea tasoa. Turistikeskus oli kallis, Stockmann vasta rakensi varsinaista liikettään, mutta oli jo jonkin myymälätilan avannut. Hinnat olivat ehkä 70-80 % Helsingin Stockasta. Keskuksen ulkopuolella olivat virolaisten omat kaupat, joissa hinnat olivatkin sitten enää 20-30 % vastaavista suomalaisista (mainitut prosentit tietysti vähän hihageneraattorista). Ja kolmatta tasoa edustivat köyhimpien pahamaineiset kaupunginosat, joissa en käynyt kuin pari kertaa uteliaisuudesta. Siellä oli törkyhalpaa, mutta valikoimat samaa mukaa. Ruokatarvikkeet maksoivat vain pennejä. Normivirolaiset itsekin kiersivät nämä kaukaa. Yhden kerran kävimme syömässä tällaisessa paikassa baarissa. En tiedä mitä ruoka oli, paljon siinä ainakin oli hapankaalia. Varmuuden vuoksi joimme ruoan kanssa pelkästään votkaa ja soodaa. Ei maksanut käytännössä mitään (kolikoita taskun pohjalta). No aika on nyt ihan toinen (kai?).
Teimme reissut aina pakettiautolla, koska mukanamme kulki aina isoja mittauslaitteita. Paketterilla oli hyvä kuskata myös juomia. Kaverini ei juonut lainkaan olutta, joten minä saatoin tuoda Suomeen tuplamäärän (yhtensä 4 kpl 24 tölkin lavaa, tuolloin ne eivät olleet laatikoissa) joka reissulta. Olvin IVB (7.2 %) maksoi oikeasta kaupasta haettuna muistaakseni 80 kruunua lava, eli jotakin 80 penniä kappale. Satamassa kappalehinta oli jo lähempänä kahta markkaa.
Erään kerran olimme tulossa hyvissä ajoin työpäivän päätteeksi satamaan. Ajelimme autolaiturille, kun ryhmä virkapukuisia alkoi kiivaasti heiluttaa meille, ja hoputtaa jatkamaan eteenpäin laivaa kohden. No mikäs siinä, laivaanhan me olimmekin menossa, Georg Otsiin. Ajoimme sisään ja saman tien takaportti nousi ylös ja laiva nytkähti liikkeelle. Kukaan ei kysynyt edes lippuja, kunhan vilautimme niitä auton ikkunasta. Homma kävi kerrankin nopeasti. Auto jäi autokannelle, ja me kiipesimme laivan baariin. Siellä ehdimme saada huurtehiset nenun alle kun ikkunasta näkyi jotkin järkyttävää. Laivamme lipui hissukseen eteenpäin satamasta ja viereisen laivan kyljessä olevat kirjaimet liukuivat yksi kerrallaan ikkunassa silmieni editse - G E O R G O T S. Meni hörppy väärään kurkkuun. Tarkistin laivalippumme. Olivat ne Georg Otsiin. Me istuimme väärässä laivassa!
Pinkaisin siltä istumalta kysymään tarjoilijalta, että mikä tämä laiva on. Saatatteko uskoa, että hän oli tyrmistyneen näköinen? Helpotus oli suuri, kun tyttö vastasi selvällä suomalaisella aksentilla. Nimeä en muista, mutta tämäkin laiva oli Helsinkiin matkalla. Vieressä olisivat olleet myös Tukholman ja Travemünden laivat.
Kävin tuolloin Muugassa satamatyömaalla noin kerran viikossa, aina pari kolme päivää kerrallaan. Tuolloin ei varsinainen Tallinnan turistirumba ollut vielä vauhdissaan, vaan paikka oli Neuvostoliiton jäljiltä todella halpa. Ainakin jos tiesi, missä ostokset tehdä. Kaverini, jonka kanssa työreissut tein, oli ollut Virossa enemmänkin, ja mukavasti tunsi paikat.
Ostospaikkoja oli kolmea tasoa. Turistikeskus oli kallis, Stockmann vasta rakensi varsinaista liikettään, mutta oli jo jonkin myymälätilan avannut. Hinnat olivat ehkä 70-80 % Helsingin Stockasta. Keskuksen ulkopuolella olivat virolaisten omat kaupat, joissa hinnat olivatkin sitten enää 20-30 % vastaavista suomalaisista (mainitut prosentit tietysti vähän hihageneraattorista). Ja kolmatta tasoa edustivat köyhimpien pahamaineiset kaupunginosat, joissa en käynyt kuin pari kertaa uteliaisuudesta. Siellä oli törkyhalpaa, mutta valikoimat samaa mukaa. Ruokatarvikkeet maksoivat vain pennejä. Normivirolaiset itsekin kiersivät nämä kaukaa. Yhden kerran kävimme syömässä tällaisessa paikassa baarissa. En tiedä mitä ruoka oli, paljon siinä ainakin oli hapankaalia. Varmuuden vuoksi joimme ruoan kanssa pelkästään votkaa ja soodaa. Ei maksanut käytännössä mitään (kolikoita taskun pohjalta). No aika on nyt ihan toinen (kai?).
Teimme reissut aina pakettiautolla, koska mukanamme kulki aina isoja mittauslaitteita. Paketterilla oli hyvä kuskata myös juomia. Kaverini ei juonut lainkaan olutta, joten minä saatoin tuoda Suomeen tuplamäärän (yhtensä 4 kpl 24 tölkin lavaa, tuolloin ne eivät olleet laatikoissa) joka reissulta. Olvin IVB (7.2 %) maksoi oikeasta kaupasta haettuna muistaakseni 80 kruunua lava, eli jotakin 80 penniä kappale. Satamassa kappalehinta oli jo lähempänä kahta markkaa.
Erään kerran olimme tulossa hyvissä ajoin työpäivän päätteeksi satamaan. Ajelimme autolaiturille, kun ryhmä virkapukuisia alkoi kiivaasti heiluttaa meille, ja hoputtaa jatkamaan eteenpäin laivaa kohden. No mikäs siinä, laivaanhan me olimmekin menossa, Georg Otsiin. Ajoimme sisään ja saman tien takaportti nousi ylös ja laiva nytkähti liikkeelle. Kukaan ei kysynyt edes lippuja, kunhan vilautimme niitä auton ikkunasta. Homma kävi kerrankin nopeasti. Auto jäi autokannelle, ja me kiipesimme laivan baariin. Siellä ehdimme saada huurtehiset nenun alle kun ikkunasta näkyi jotkin järkyttävää. Laivamme lipui hissukseen eteenpäin satamasta ja viereisen laivan kyljessä olevat kirjaimet liukuivat yksi kerrallaan ikkunassa silmieni editse - G E O R G O T S. Meni hörppy väärään kurkkuun. Tarkistin laivalippumme. Olivat ne Georg Otsiin. Me istuimme väärässä laivassa!
Pinkaisin siltä istumalta kysymään tarjoilijalta, että mikä tämä laiva on. Saatatteko uskoa, että hän oli tyrmistyneen näköinen? Helpotus oli suuri, kun tyttö vastasi selvällä suomalaisella aksentilla. Nimeä en muista, mutta tämäkin laiva oli Helsinkiin matkalla. Vieressä olisivat olleet myös Tukholman ja Travemünden laivat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
