sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Kalkkipäivän kunniaksi

Pari päivää sitten kävi taas pikkuisen hupaisa sattuma.

Lattioillani lojui kovasti mainospostia, tyhjiä limupulloja, huutokauppaan lähdössä olevia sarjakuvia, ESCin ja HYSFKin badgekirstuja ja kaikenlaisia pakkauslaatikoita. Ja tietysti ihan silkkaa roskaa ja muuta asiaankuulumatonta. Tuumin, että taitaa olla aika siivota kämppää.

Mutta ennen varsinaiseen asiaan ryhtymistä käväisin ostoksilla. Ostoksia tehdessäni muistui mieleeni, eikä toki edes ensimmäistä kertaa, että juon nykyisin hirmuisen vähän maitoa. Ennen imin sitä kuin sieni kaikilla aterioilla. Nykyisin en itseäni varten viitsi sitä kaupasta kanniskella. Kun lapset ovat paikalla, ostan sitä aina, mutta oma maidonjuontini on lähes nollaantunut. Päätinpä siinä sitten maksalaatikoita ostoskärryihin latoessani, että käyn samaa matkaa apteekissa hakemassa kalkkitabletteja, ettei sentään luusto ala heikentyä. Tai hiusten uljas kiilto… no lähinnä tietysti luusto.

Apteekissa tuli tehtyä toinenkin ostos, kun kerran oli tilaisuus, ostin täydennyspaketin buranaa. Kalkki oli kalliimpaa kuin luulinkaan, hämäännyin hyllyissä olevista hintamerkinnöistä, jotka ulottuivat vähän ristiin tuotteiden yli. 11 euron purkki olikin 15 euroa. Myyjä kysyi, että laitetaanko pussiin. Minulla oli jo muovipussi, joka tosin odotti autossa, joten ystävällisesti kieltäydyin.

Mukanani tosiaan risteili yksi muovipussi. Vein sillä tyhjiä pulloja kauppaan mennessäni ja toin ostokset tullessani. Ja kotona, kun olin tyhjännyt ostokset jääkaappiin, aloin latoa siihen roskia. Ja lopulta vein sen täpötäytenä ulos jätepönttöön. Oli hyvin tehokkaan ekoystävällisesti käytetty pussi, vai mitä? Ei kuitenkaan egoystävällisesti, niin kuin tulette huomaamaan.

Aloin nimittäin siinä tavaroita järjestellessäni miettiä, että mihin minä ne kalkit oikein laitoin. Etsin lääkekaapista, ruokakaapista, pöydiltä, hyllyiltä. Hyvänen aika, mistään ei löytynyt. Olin vasta tullut kotiin, joten kovin montaa paikkaa niitä hukata ei voinut olla. Jäivätköhän ne autoon? Eivät jääneet. Muistan hyvin, kuinka tarkistin lähtiessäni, ettei penkeille jäänyt mitään, kaikki oli muovipussissa. Muovipussissa? Jäin aprikoimaan, että kun tyhjäsin RUOKAostokset jääkaappiin, olin varmaankin jättänyt apteekkiostokset pussiin, ja alkanut latoa roskia päälle.

Hittolainen näin tietenkin oli käynyt. Tarkistin varmuudeksi vielä jääkaapinkin, ei löytynyt pillereitä. Onneksi olin vasta äskettäin vienyt pussin piharoskiksiin. Se olisi varmasti päällimmäisenä ja helposti löydettävissä. Samassa kuulin pihalta moottorin jyrinää. Vilkaisin ikkunasta - roska-auto oli saapunut.

Mikäs siinä auttoi, kauhealla kiireellä nappasin takkini ja hyppäsin kenkiini ja juoksin rappuset alas ja pihalle. Tai paremminkin hyppäsin kenkääni. En löytänyt heti toista, enkä ehtinyt jäädä katselemaan, vaan syöksyin pelkkä sukka toisessa jalassani ulos. Roskakuski oli juuri kippaamaisillaan jätesäiliötä auton uumeniin kun tulin viittilöiden ja ”Seis, seis” huutaen paikalle. Kaveri pysähtyi hölmistyneenä katsomaan, miten joku hullu talvitakissa, verryttelyhousuissa ja kenkä vain toisessa jalassaan ryntää kohti. Koitin huohotukseni seasta selittää kaverille, mistä oli kyse ja aloin pää syvällä säiliössä tonkia jätteitämme. Kuski vastasi minulle ihan oudolla kielellä, kuulosti portugalilta. Tai ehkä se oli puolaa… paha sanoa. Ymmärsin sitä joka tapauksessa yhtä vähän, kuin hän ilmeisesti oli ymmärtänyt minua. Mutta sävystä ei voinut erehtyä. Äijä oli kiukkuinen ja huiski minua poistumaan. Kuski sai nopeasti tarpeekseen, kiskaisi minut ulos ja tuuppasi pois säilöltä ja käynnisti kipin, joka tyhjäsi jätteet auton syövereihin. Noloa tilannettani ei yhtään auttanut, että ohitse kulki juuri sillä hetkellä taloyhtiömme koko hallitus. Tulivat kai kokousta pitämästä, kun kerran olivat kaikki koolla. Ja samassa näin vilauksen rakkaasta muovipussistani, enkä tokikaan aikonut sitä enää jättää. Syöksyin takaisin ja nappasin pussini suoraan kuormasta juuri ennen kuin auton puserrin sai sitä kitaansa. Pienen hetken tunsin jopa hentoa onnellisuutta ja jälleennäkemisen riemua. Mutta saman tien katsoin kuitenkin parhaaksi ottaa reippaita taka-askeleita. Käden tunkeminen autoon oli tietenkin ollut typerää ja vaarallista, portugalilainen uusi epäystäväni huusi kuin palosireeni. En antanut sen enää häiritä, vaan istahdin pussini kanssa kadun reunaan.

Tongin sitä tovin siinä kaiken kansan nähden vain todetakseni, että ei siellä mitään kalkkia ollut.

Samassa ihmettelin, mikä ihme takissani oikein ropisee. Tungin käden taskuuni ja löysin sieltä kalkkitablettipurkin. Ja buranapaketin. Olinkin tunkenut ne taskuuni apteekista lähtiessäni. Onneksi olin ostanut buranaakin. Se nimittäin tuli juuri sillä hetkellä tosi tarpeeseen.

4 kommenttia:

Sisatto kirjoitti...

Putosin totaalisesti. Sä oot kyllä arjen nero. Vähemmillä kyvyillä varustettu henkilö ei tuossa ajassa a) keksisi tuhoisaa teoriaa lääkeostosten katoamisesta b) lähtisi toteuttamaan sitä yhtä pontevasti.
Kiitos tästä.

Rauta kirjoitti...

Kiitos kiitos :) Hyvä että ponnisteluistani on vähän iloakin, tuppaavat jäämään harmivoittoisiksi tällaiset :)

Usvazine kirjoitti...

Tarinan henkeen olisi sopinut, että hukassa olisi ollut RAUTAtabletteja...

Mustakuutio kirjoitti...

Oi Luoja paratkoon! Miten tällainen moderni taideteos on jäänyt huomaamatta viime kerralla? Tämän kirjoituksen voimalla jaksan taas kirjoittaa sivun sontaa lopputyöhöni.

Voin yrittää livauttaa alaviitteeseen tekstin Inspired by Rauta. (Fonttikoolla 4 tietysti, ei se muuten mene läpi...)